2.3.15

Kun kananmuna lensi ulos ikkunasta ja muita lopunajan pohdintoja

Eräänä päivänä avasin ikkunan päästääkseni auringonvaloa keittiöön. Samalla täysin ajatuksissani heitin kädessäni olleen juuri keitetyn kananmunan kuorineen kaikkineen ulos ikkunasta. Sinne asuntoani vastapäätä olleeseen orpolasten koulun pihalle se lensi katseen ulottumattomiin. Onneksi kukaan lapsista ei saanut kananmunaa päähänsä, lapsilla kun oli koulusta vapaata Saraswati Pujan syntymäpäivän juhlinnan vuoksi. Saraswati on siis oppimisen jumala.
Koiraperhe päiväunilla. Oikealla lähiöni Swarswati-temppeli, jonka seinät täyttyivät Saraswati Pujan syntymäpäivänä kirjoituksista.
Kananmuna-episodista kerroin siksi,  että sinä päivänä, kuten jo muutaman kuukauden ajan, olin elänyt ajatusteni kanssa jotenkin ulkona kaikesta ympärilläni tapahtuvasta. Juhlapyhä sai myös miettimään sitä, mitä olen täällä tähän mennessä oppinut. Vai olenko oppinut mitään.
Namo Buddhan väriloistoa.
Ensinnäkin olen oppinut uudenlaisen välittämisen muodon jakamisen myötä. Ruokaa ja muita resursseja ei tarvitse hamstrata suuria määriä, vaan pienempikin määrä riittää. Nepalilaisilla tuntuu olevan liikenteessä niin kiire, että jokainen pienikin kolo käytetään hyväksi ohittaessa. Muuten aikataulut ovat joustavia eivätkä ”niin justiinsa”. Yhden asian ympärillä saattaa hääriä useampi ihminen, vaikka vain yhdellä olisi asiaan vaikuttavaa tekemistä. Lehmät päästetään ulos kuin lemmikkieläimet ja ne palaavat yleensä kotiin illansuussa. Kuuman veden juonti on yllättävän nautinnollista. Samoin kivikovan juuston pureskelu tuntikausia. Sähköä joko on tai ei ole, siitä selvitään.
Patan Durbar Square. Turistien must see-paikka.
Nepalilaisista perhesuhteista ei meinaa ottaa selvää, naimisiin mentäessä nuoripari saattaa muuttaa samaan asuntoon appivanhempien, serkkujen, isovanhempien tai sisarusten kanssa. Avioero on tabu, avioliitto pahimmillaan kuin ”tahmeaa riisiä”; kun sen kerran laittaa suuhunsa, on se nieltävä. Toisaalta järjestetty avioliitto, jossa pari ei ole todellisuudessa tavannut toisiaan kertaakaan ennen häitä, voi osoittautua suureksi ja kestäväksi rakkaustarinaksi.
Auringonlasku Bhaktapurissa.
Hetkessä elämistä olen yrittänyt opetella, samoin turhista murheista irti päästämistä. Täällä jos missä on hyvä oppia se, että ne asiat, joille ei voi tällä hetkellä tehdä mitään, tulee vain hyväksyä.  Tietynlaisesta ”mitä jos”-ajatuskierteestä on päästävä eroon. Helpommin sanottu kuin tehty kun palaan taas länsimaiseen elämänrytmiin tiukkoine aikatauluineen.

Hienoin asia mitä täällä olen oppinut on kuitenkin se, että kaikki asiat järjestyvät aina jotenkin.
Viimeinen viikkoni Nepalissa lähti juuri käyntiin. Seuraavan ja viimeisen kirjoitukseni vuoro onkin sitten omilla kotikonnuillani Turussa.