Monta tarinaa Jhapassa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 1/5

Ensimmäinen viidestä alueellisesta johtajakoulutuksesta järjestettiin Jhapassa, joka sijaitsee itäisessä Nepalissa, Terain alueella lähellä Intian rajaa. Matkaan lähdimme jännityksestä huolimatta yöbussilla. Vaikka työkaverit kovasti minua rauhoittelivat, vaati suomalaisittain bussin kova vauhti rautaisia hermoja. Yli 16 tunnin kuluttua, matkustettuamme läpi maaseutujen, saavuimme perille.

Kolmen päivän alueellisten johtajakoulutusten aikana osallistujat oppivat taitoja muun muassa johtamisesta, varainkeruusta, nuorten osallistamisesta partiotoimintaan, kommunikoinnista sekä rauhanrakentamisesta. Lisäksi he saavat ajankohtaista tietoa Nepalin partiolaisten toiminnasta. Johtajakoulutusten keskiössä ovat varsinkin nuoret ja naisjohtajat. Osallistujia jokaiseen koulutukseen on odotettavissa noin 30-40, keskimäärin kolme osallistujaa jokaiselta seudulta.

Osallistujat olivat erityisen kiinnostuneita kuulemaan hyvän johtajan ominaisuuksista, joista paikallinen kouluttaja esitelmöi. Koulutuksessa osallistujia pyydettiin lisäksi luomaan ryhmätyönä toimintasuunnitelma eri aktiviteeteille.



Omina tehtävinäni koulutuksissa ovat kuvaamisen sekä raportoinnin lisäksi pitää koulutukset nuorten osallistamisesta partiotoimintaan, motivaatiosta sekä rauhanrakentamisesta. Niin ja tietenkin yrittää tuoda esiin suomalaista partiotoimintaa sekä suomalaisuutta yleisesti laulattamalla, viihdyttämällä sekä leikittämällä eri-ikäisiä nepalilaispartiolaisia.

Kuvassa erään koulun pienet partiolaiset esiintyvät vuorostaan meille. Pienten partiolaisten tanssiliikkeet olivat muuten sulavampia kuin kirjoittajan vastaavat ikinä!

Projektin puitteissa eri puolilla Nepalia järjestetään seitsemän yhteisön kehittämishanketta. Pääsimme seuraamaan Jhapassa suoritettavaa hanketta, jonka ajatuksena on tarjota huumevalistusta kouluissa paikallisten partiolaisten toimesta. Vasemmassa kuvassa oppilaat tutkivat oppitunnilta saamaansa materiaalia. Oikealla kuva oppitunnista Bhadrapurin koulusta.

Koulun oppilaat olivat niin kiinnostuneita tiimistämme, ettemme päässeet väkijoukolta liikkumaan koulun pihalla.

Viimeisenä päivänä kävimme katsomassa Jhapan partiolaisten kumipuuviljelmää. Partiolaiset ovat vuokranneet hallitukselta maatilaa istutuksille ja odotettavissa on, että noin kahdeksan vuoden jälkeen viljelmät tuovat tuottoja paikallisille partiolaisille. Oikealla kuva valmiista valtion omistamista istutuksista.



Rauhanrakentamisen ryhmätyön tuloksia.

Varsinkin haastattelemieni nuorten ajatukset johtajuudesta sekä rauhasta olivat erittäin fiksuja:

Rauha ei ole vain sodan välttämistä, mutta myös kaikkien loukkausten välttämistä itseään ja muita kohtaan. Jos olemme rauhassa itsemme kanssa, voimme luoda rauhaa kaikkialla. 

(Ashma 16, paikallinen partiolainen) 

Vietimme muutaman päivän toimistolla Kathmandussa ja lähdimme jälleen kohti uusia koulutuksia. Niistä luvassa kuvia ja tarinaa pian!

Keikkaelämää Tiharina

Tihar, tuo valon, värien ja sisaruuden juhla, koitti muutama viikko sitten. Sain kutsun lähteä seuraamaan tätä juhlallisuutta. Kuinkas sitten taas kävikään...

Kukur Tiharina,, koirien päivänä, Kali (tutussa asennossaan) sai kaulaansa malan. Oikealla kuva työpaikan juhlalounaasta. 

Kun viimein saavuin Tiharin kolmantena päivänä eli Laxmi Pujana bussilla paikalliselle koululle, vastassa odotti joukko opettajia. Sain kuulla, että lähtisimme musisoimaan ja laulamaan eri paikkoihin (suomalainen vastine tälle voisi olla esimerkiksi pääsiäisenä suoritettava virpomisperinne). Opettajat kyselivät osasinko joitain lauluja esitettäväksi. Tulen musikaalisesta suvusta (Savelan nuorisoseuran kuoro niitti suosiota kiertueilla joskus 50-luvulla), mutta hirveän musikaalisesti lahjakkaaksi en voi itseäni nimittää. No, tämä ei haitannut. Tamburiini vain käteen (tai jonkinlainen rumpu) ja säestämään kitaraa taitavasti soittava musiikinopettaja.

Lähiön Tihar-koristeita

Pakkasimme lopulta kamat keikkabussiin (koulubussiin) ja ajoimme ensimmäiselle keikkapaikalle jonnekin kentälle keskelle taloja. Purimme vahvistimet, mikit ja soittimet bussista ja kokosimme ne valmiiksi. Sitten aloimme odottaa yleisöä. Odotimme ensimmäisen tunnin. Toisen ja kolmannen. Söimme nuudeleita ja maistoimme nepalilaista vodkaa. Neljännen tunnin jälkeen päätimme aloittaa settimme. Yleisöä oli paikalla parhaillaan viisi, kaikki loput olivat kotona suorittamassa palvontarituaalia jumalatar Laximia, hyvinvoinnin jumalaa, kohtaan. Olin aikaisemmin päivällä törmännyt vuokraemäntääni, joka oli juuri siivoamassa taloa toivottaakseen jumalattaren vieraaksi taloomme. 

Päätimme settimme lyhyeen ja hyppäsimme bussiin. Matkalla kävi hyvin selvä'ksi ettemme olleet ainoa ryhmä kiertueella. Päivälle on ominaista se, että ryhmät kiertelevät taloista ja paikoista toiseen esiintyen. Ryhmiä kohdellaan kuin vieraina ja heille tarjotaan rahaa, ruokaa ja juotavaa.

Seuraavissa esiintymispaikoissa riittikin jo tunnelmaa. Oikealla illan ikimuistoisin keikkapaikka. 

Seuraavalla esiintymispaikalla riittikin jo väkeä, väriä ja tunnelmaa. Komppasin esiintyjiä laulamalla kuorossa noin kahden sekunnin välein jotain, mikä suomalaisittain lausutaan deusiree, laulussa, joka tuntui kestävän vähintään puoli tuntia. Kyseinen laulu voi myös kestää tunteja, laulajan ja yleisön fiiliksistä riippuen. Viimeinen esiintymispaikka oli kuitenkin ikimuistoisin. Päädyimme paikallisen perheen takapihalle, esitimme täyden setin ja houkuttelimme myös talon iäkkäämpiä naisia mukaan tanssiin. Suhteellisen jäykkänä suomalaisena yritin omaksua eräänlaisen intialaistyyppisen tavan heiluttaa käsiäni ympäriinsä. Ohjelma päättyi poliisisedän vierailuun, joka muistutti illan myöhäisestä ajankohdasta musisoinnille. Lopuksi söimme ja joimme perheen kanssa.

Polku jumalatar Laximia varten.

Seuraavana päivänä keikkaputki jatkui väsymyksestä huolimatta. Lisäksi pääsin seuraamaan newari-yhteisölle ominaista Mha pujaa, itsepalvontarituaalia. Ulkopuolisin silmin rituaali meni aika pitkälti näin: kokoonnuimme perheen ullakolle istumaan tyynyille rinkiin ja heittelimme toisiamme riisillä. Sitten jokaista osallistujaa kosketettiin vuorotellen metallisella kannulla olkapäille ja päähän. Tämän jälkeen jokainen osallistuja sai kannusta pudotettuna päähänsä kaikenlaista tavaraa, viimeisenä omenan. Sitten söimme paljon (kuten kai tapoihin kuuluu).    

Vuokraemäntä oli tuonut ruokaa keikkailuni aikana. Edessä olevia rinkuloita, selroteja, noita epäterveellisiä mutta ah niin hyviä leivonnaisia, tuli syötyä niin paljon että vannoin melkein  never again. Oikealla kuva itsepalvontarituaalista. 

Viimeisenä päivänä Bhai tikana siskot antavat veljilleen lahjoja sekä otsaan värikkään tikan pitkän elämän merkiksi. Kathmandussa Rani Pokhari, vesialtaan keskellä sijaitseva Shiva-temppeli, avautui vierailijoille ainoan kerran koko vuotena. Paikka on merkityksellinen varsinkin niille, jotka ovat menettäneet sisarensa, veljensä tai perheenjäsenensä. Väkeä temppelillä riitti tungokseen saakka.

Rani Pokhari sekä Tika-seremonia.

Lopuksi katkelma yhdestä keikoilla esitetyistä lauluista. Kaikilla mailla tuntuu muuten olevan tällainen samanlainen vanhempi kantri-tyylinen sikermä omaa maataan ylistämään. Mahtaakohan esimerkiksi Tommi Läntisen tuotannosta löytyä vastaavaa Suomi-versiota? Tässä laulussa oli olennaista jammata mukana, soittaa ilmakitara-soolo sekä huutaa minkä kurkustaan kykeni Yo man ta mero nepali ho (Sydämeni on Nepal).