Päiväni viimeinen

Jo yli kuukausi on kulunut Suomessa. Aika siis viimein palata viimeisiin hetkiini Nepalissa. Jälleen ei viime hetken jännitykseltä vältytty.

Viimeisen työpäiväni vietin jäähyväislounaalla työkavereiden ja muutaman paikalle vaivautuneen komissionäärin kanssa. Formaalien puheiden jälkeen söimme dhal batia itselleni viimeistä kertaa ravintolassa, jossa olin syönyt ensimmäisen dhal batini Nepalissa. Ympyrä sulkeutui. Itkuja ei tirauteltu, näemmehän mahdollisesti vielä joku päivä uudelleen. Toisaalta vielä sinä perjantaina en ollut varma siitä, pääsisinkö lähtemään Nepalista ollenkaan.

Boudhanathin buddhalainen stupa. Päivänä jona vierailimme alueella, sadat munkit olivat kokoontuneet lausumaan mantroja. Alueella vallitsi omanlaisensa tyyneys ja siitä tulikin yksi lempipaikoistani Kathmandun kaupungissa. Toivon, että edes jotkin buddhalaisuuden elämäntavan viisauksista ovat kulkeutuneet mukanani Suomeen. 

Noin viisi päivää ennen lähtöäni nimittäin Turkish Airlinesin kone hajosi laskeutuessaan ainoalle kansainvälisiä lentoja operoivalle kiitoradalle. Lopulta koneen hinaamiseen pois radalta meni neljä päivää (mekaanikkoja aina Intiasta ja Turkista asti, vesipuhveleiden käyttöäkin väläyteltiin), jättäen jälkeensä kaaoksen ja monia ihmisiä jumiin sekä Kathmandun lentokentälle että ympäri maailmaa. Lähtöpäivääni edellisenä iltana kenttä saatiin lopulta auki. Omaa tuuriani en saattanut uskoa, kai joku niistä hindujen 300 000:nesta jumalasta päätti aikani Nepalissa tulleen päätökseen. Lentokenttä oli edelleen kaaoksessa, ja matkalla tuloaulasta lähtöportille kuulin monenlaisia tarinoita myötäeläjiltä. Lopulta odottelin lennon lähtöä neljä tuntia lentokentän lattialla. 

Vieraillessamme Chitwanin kansallispuistossa piipahdimme myös Tharu-yhteisön kylään kokkailemaan paikallista ruokaa (perunoista ja herneistä valmistettua currya riisin kera). Alkeellisista elinoloista huolimatta, näin länsimaalaisen näkökulmasta, paikalliset ihmiset ottivat meidät lämpimästi ja uteliaisuudella vastaan sekä toivat esiin elämäniloa. 

Lentokoneen hinaus pois kiitoradalta on vain yksi esimerkki siitä, kuinka huonosti Nepalissa varaudutaan onnettomuuksiin ja katastrofeihin. Tämä on seurausta resurssien puutteesta sekä hallinnon tehottomuudesta. Niin kauan kuin maan hallitus ei pääse yksimielisyyteen perustuslaista tai kykene tehokkaasti ajamaan läpi maata auttavia uudistuksia, vastaavaa on odotettavissa. Seuraamukset ovat tällöin mahdollisesti paljon pahemmat kuin vain taloudellisilla tappiot ja lentoasemille jumiin jääneet lukemattomat matkustajat. Ja tiedän, onhan itsellänikin ollut ajoittain hauskaa todeta naureskellen "This is Nepal", mutta lausahdus kätkee sisäänsä myös surullisen vireen.

Ja niin sitä saatiin päätökseen kaikki viisi alueellista johtajakoulutusta. Reilu kuukauden rutistus kätki sisäänsä niin paljon tapahtumia ja tunteita laidasta laitaan, että niistä saisi kirjoitettua oman novellinsa. Tarinoita jokaisesta johtajakoulutuksesta voi erikseen lukea aikaisemmista blogi-kirjoituksistani.

Ensimmäinen huomio kotiinpaluussa oli se, että hanasta tuli puhdasta vettä ja että sähköä oli tarjolla vuorokauden ympäri. Myös mahdollisuus nettiyhteyteen on rajaton. Resurssien runsaus siis yllätti, tarvitseekohan yksi ihminen edes niin paljoa? Ottaessani ensimmäistä kertaa vettä hanasta, ymmärsin haluavani työskennellä tulevaisuudessa sen eteen, että myös kehittyvien maiden asukkailla olisi ainakin osittaiset mahdollisuudet ja oikeudet samankaltaisiin resursseihin, tosin kestävän kehityksen ja kulutuksen vähentämisen myötä länsimaissa. Tämä oivallus tuli siis vasta Suomessa, ymmärtäessäni kontrastin kirkkaasti ensimmäistä kertaa, ei niinkään vapaaehtoisaikanani.

Kun sitten matkasin viikonlopun koulutukseen muutaman kilometrin päähän, ensimmäinen ajatukseni oli se, tarvitseeko minun ottaa omat vessapaperit mukaani.

Paikallinen holi-juhla maaliskuun alussa. Konseptina on se, että ihmiset kerääntyvät yhteen kavereidensa kanssa, ampuvat toisiaan vedellä, nauttivat virvokkeita ja mikä tärkeintä, töhrivät toisiaan värijauheella. Samanlainen juhla Suomeen kiitos (ja tiedän, väriestejuoksu toimii hieman samalla idealla). Tosin värijauheen kanssa tulee olla varovainen: tujuimmat jauheet saattavat sisältää ties millaisia kemikaaleja ja jopa lasinsiruja! Tässä syy, miksi kuljin koko päivän moottoriajoneuvojen kyydissä paikasta toiseen.

Alun jälkeen iski pienoinen paluushokki. Tai ei edes pienoinen. Ensimmäinen päiväni ulkomaailmassa Suomessa vastasi samankaltaista kokemusta kuin ensimmäinen aamuni Nepalissa. Yhtäkkiä tilaa oli ympärillä useampia kymmeniä metrejä. Hiljaisuus oli käsittämätöntä. Linja-autossa omasta tilasta tuli paljon merkittävämpää. En olisi tosiaan voinut kuvitella sitä, että joku Jonipetteri olisi nojannut olkapäähäni täydessä bussissa. Ihmisten ajatuksia ei enää kyennyt lukemaan käytöksen perusteella kuten Nepalissa. Tuntui siltä, että suomalaisessa kulttuurissa ajatellaan paljon, mutta sanotaan ja tehdään vähän. Tämä sai aikaan jonkinlaista turvattomuutta. Yksi päivä kävellessäni kuulokkeet päässä kadulla (kyllä 90-luvun Aquaa hieman tanssahdellen), ohitseni kulkenut nainen totesi kovaan ääneen "hölmö". Suomalaiset tuntuvat olevan kuin omia yksiköitään, hankala lukea päältä päin. Toisaalta hallintomme toimii ja taantumasta huolimatta valtio takaa hyvät sosiaalipalvelut veroja vastaan. Ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen sain juosta raikkaassa ilmassa, mikä tuntui mahtavalta etuoikeudelta. Yllättäen hetkessä eläminen tuntuu helpommalta hiljaisessa ympäristössä kun arki ei ole yhtälailla yllätyksiä ja melusaastetta täynnä. Vaikka naisten oikeuksia tulee Suomessa edelleen vaalia, Nepalin tilanteen jälkeen myös kiitollisuus suhteellisen tasa-arvoista yhteiskuntaa kohtaan heräsi.

Suurin pelkoni on tämän kuukauden ajan ollut ajatus muuttumattomuudesta. Mitä jos pian tuntuu siltä kuin en olisi koskaan lähtenytkään? Näin kaikki näkemäni, kokemani ja oppimani jäisi arkisten puuhien ja heppoistenkin murheiden varjoon. Ja ajatella, elokuussa 2014 Abu Dhabin lentokentällä matkalla kohti Nepalia kirosin päätökseni järjettömyyttä. Tällaiset pelot ovat ihmisluonnolle ominaisia ja ne voi vapaasti jättää huomioimatta. Sellainen "mitä jos"-ajattelu kannattaa myös jättää kokonaan pois, vaikka helpommin sanottu kuin tehty.

Jotain Nepalin kokemus muutti tuolla syvemmällä ihmismielessä. Vielä en osaa pukea sitä muutosta sanoiksi, mutta tässä vaiheessa riittänee se syvä tietoisuus muutoksesta.


Strange days indeed.

Kun kananmuna lensi ulos ikkunasta ja muita lopunajan pohdintoja

Eräänä päivänä avasin ikkunan päästääkseni auringonvaloa keittiöön. Samalla täysin ajatuksissani heitin kädessäni olleen juuri keitetyn kananmunan kuorineen kaikkineen ulos ikkunasta. Sinne asuntoani vastapäätä olleeseen orpolasten koulun pihalle se lensi katseen ulottumattomiin. Onneksi kukaan lapsista ei saanut kananmunaa päähänsä, lapsilla kun oli koulusta vapaata Saraswati Pujan syntymäpäivän juhlinnan vuoksi. Saraswati on siis oppimisen jumala.

Koiraperhe päiväunilla. Oikealla lähiöni Swarswati-temppeli, jonka seinät täyttyivät Saraswati Pujan syntymäpäivänä kirjoituksista.

Kananmuna-episodista kerroin siksi,  että sinä päivänä, kuten jo muutaman kuukauden ajan, olin elänyt ajatusteni kanssa jotenkin ulkona kaikesta ympärilläni tapahtuvasta. Juhlapyhä sai myös miettimään sitä, mitä olen täällä tähän mennessä oppinut. Vai olenko oppinut mitään.

Namo Buddhan väriloistoa.

Ensinnäkin olen oppinut uudenlaisen välittämisen muodon jakamisen myötä. Ruokaa ja muita resursseja ei tarvitse hamstrata suuria määriä, vaan pienempikin määrä riittää. Nepalilaisilla tuntuu olevan liikenteessä niin kiire, että jokainen pienikin kolo käytetään hyväksi ohittaessa. Muuten aikataulut ovat joustavia eivätkä ”niin justiinsa”. Yhden asian ympärillä saattaa hääriä useampi ihminen, vaikka vain yhdellä olisi asiaan vaikuttavaa tekemistä. Lehmät päästetään ulos kuin lemmikkieläimet ja ne palaavat yleensä kotiin illansuussa. Kuuman veden juonti on yllättävän nautinnollista. Samoin kivikovan juuston pureskelu tuntikausia. Sähköä joko on tai ei ole, siitä selvitään.

Patan Durbar Square. Turistien must see-paikka.

Nepalilaisista perhesuhteista ei meinaa ottaa selvää, naimisiin mentäessä nuoripari saattaa muuttaa samaan asuntoon appivanhempien, serkkujen, isovanhempien tai sisarusten kanssa. Avioero on tabu, avioliitto pahimmillaan kuin ”tahmeaa riisiä”; kun sen kerran laittaa suuhunsa, on se nieltävä. Toisaalta järjestetty avioliitto, jossa pari ei ole todellisuudessa tavannut toisiaan kertaakaan ennen häitä, voi osoittautua suureksi ja kestäväksi rakkaustarinaksi.

Auringonlasku Bhaktapurissa.

Hetkessä elämistä olen yrittänyt opetella, samoin turhista murheista irti päästämistä. Täällä jos missä on hyvä oppia se, että ne asiat, joille ei voi tällä hetkellä tehdä mitään, tulee vain hyväksyä.  Tietynlaisesta ”mitä jos”-ajatuskierteestä on päästävä eroon. Helpommin sanottu kuin tehty kun palaan taas länsimaiseen elämänrytmiin tiukkoine aikatauluineen.

Hienoin asia mitä täällä olen oppinut on kuitenkin se, että kaikki asiat järjestyvät aina jotenkin.

Viimeinen viikkoni Nepalissa lähti juuri käyntiin. Seuraavan ja viimeisen kirjoitukseni vuoro onkin sitten omilla kotikonnuillani Turussa.  

Asioita jotka räjähtävät, lentävät tai syttyvät tuleen

Joulukuun loppupuolella sain Suomesta kaksi kauan odotettua vierasta Suomen projektiryhmäläisten saavuttua monitoroimaan hankettamme. Noin parin viikon ajan tapasimme paljon eri toimijoita ja teimme parhaamme edistääksemme projektin tavoitteita, kuten nuorten osallistumista päätöksentekoon partiossa. Tässä muutama kuva näiltä viikoilta.

Gorkhassa toteutettiin yksi seitsemästä yhteisön kehittämishankkeesta. Projektissa Gorkhakali-temppelille vievän polun varteen rakennettiin partiolaisten avustamana levähdyspaikka, jonka tarkoituksena on lisätä temppelissä vierailevien määrää sekä esitellä paikallista partiotoimintaa. 

Gorkhassa tapasimme myös paikallisia nuoria partiolaisia ja haastattelimme heitä vuonna 2013 perustettujen alueellisten nuorisoneuvostojen toiminnasta.

Jäähyväislounaalle seuraamme liittyi itse nuoriso -ja urheiluministeri. Lahjaksi ministeri sai Suomen edustushuivin sekä perinteisen Väiskin (Sellaisen partiohatun, jota kukaan partiolainen ei oikein mieli käyttää).

Aiemmassa blogi-kirjoituksessa puhuin näistä pienistä otuksista. Aaa, mä  en kestä. Kuinkahan monta näitä saisi Suomeen otettua mukaan?

Joulukuun loppupuolella kämpässäni alkoi myös viiletä. Tilasin lopulta vuokraemännältä kaasupullon lämmittimeen. Aiemmin olin yrittänyt käyttää vekotinta sähköllä sillä tuloksella, että koko muu kämppä pimeni ylikuormituksesta. Oli hieno tunne saada lämpöä muuten noin 15-asteiseen asuntoon, suorastaan etuoikeus. Mitä nyt sain kuulla, että pelastusenkeliksi osoittautunut lämmitin saattoi räjähtää koska tahansa. Tai vaihtoehtoisesti mahdollisuutena oli häkäkuolema. Seuraavan viikon ajan äiti pyysi laittamaan viestiä Facebookiin joka aamu varmistaakseen olevani elossa.

Toinen kodissani mahdollisesti räjähtävä asia on keittiön mainioin apuväline: painekattila. Kattilan pohjalle laitetaan vettä ja ruoka-aineet, jotka vaativat kypsentämistä. Kattila suljetaan tiiviisti hakasella ja laitetaan liedelle. Kun kannessa oleva suutin alkaa päästämään höyryä paineella, tulee näitä kertoja laskea (vähän kai kuten englantilaisessa teepannussa, en tiedä). Jotkin asiat kypsyvät ensimmäisestä vihellyksestä, toiset vaativat pidemmän ajan. Jos kattilan pohjalla oleva vesi haihtuu, kattila muuttuu pommiksi. Jos kannessa oleva suutin tukkeutuu, kattila muuttuu pommiksi. Jos kattilassa on liikaa vettä, se tulvii yli kun painetta aletaan tasaamaan. Tämäkin aiheuttaa kai jonkinlaisen vaaran.

Painekattila: uhka vai mahdollisuus?

Nepalissa on jo muutaman viikon ajan ollut pulaa kaasusta. Sain oppia tämän kantapään kautta kun lähes samanaikaisesti sekä kaasutonkka lämmittimestäni että keittiöstä tyhjenivät. Ilmeisesti kaasun loppuminen on Nepalissa jokavuotinen riesa, mutta joka vuosi se näyttää yllättävän samalla tavalla. Kuten Suomessa talvi yllättää autoilijat. Toisen Suomen vierailijan kanssa teimme ruokaa riisikeittimellä, olemmehan melkein aina valmiita partiolaisia. Lopulta vuokraemäntäni diilasi minulle kaasua mustasta pörssistä ja matkusti jonnekin hyvin kauas sitä hakemaan, palaten kotiin myöhään illalla. Lisämaksua tuli vain noin 4 euroa, ja olo tuntui jälleen hyvin etuoikeutetulta.

Ne jotka eivät ole perillä Nepalin hallinnollisista kuvioista tiedoksi, että maassa on jo useamman vuoden ajan neuvoteltu perustuslaista. Määräajan umpeutumisen lähestyessä (joka on itseasiassa tänään, hupsista vain) myös lakkoilu on alkanut. Ensin luulin lakkoilun johtuvan siitä että ihmiset vaativat perustuslakia, mutta ilmeisesti lakkoilun ovat aloittaneet yleensä ne maoisti-puolueiden jäsenet, jotka eivät halua juuri tätä versiota perustuslaista lainvoimaiseksi. Lakko tarkoittaa sitä, että niin sanottujen ”normi” nepalilaisten ajoneuvojen ajaminen on lakkopäivinä kielletty. Tiedustelin, mitä tapahtuu lakkoa rikkottaessa. Kuulemma mielenosoittajat repivät kuskin pyörän selästä ja sytyttävät pyörän tuleen. Oliko tämä liioittelua, aluksi uskoin näin, kunnes kuulin että muutaman päivän takaisen lakon aikana ajoneuvoja oli tosissaan sytytetty tuleen.

Tässä mellakko-poliiseja viettämässä siestaa lakon aikana. Meidän huudeillamme lakko sujui rauhallisesti.

Joka tapauksessa  muutaman päivän takainen hallituksen kokous oli päätynyt nyrkkitappeluun  puolueiden kesken sekä erinäisten tuolien ja kai muiden huonekalujen lentelyyn. Ilmeisesti perustuslaki antaa vielä odotuttaa itseään.

Viimeistä vietiin Heutaudassa: Alueelliset johtajakoulutukset 5/5

Maanantaina joulukuun ensimmäisenä alkoi matkamme kohti Heutaudaa, viimeistä alueellista johtajakoulutusta. Matkalle lähdettiin Nepalin partiolaisten omalla partiobussilla, jonka on aikoinaan lahjoittanut järjestölle Amerikan poikapartiolaiset, silloin joskus 60-luvulla kai. Aiemmin olin ollut erityisen innoissani kokemaan tämän bussin kyydissä matkustamisen, mutta nyt ajatus seitsemän tunnin matkasta noin 20 kilometrin tuntivauhdilla aikansaeläneessä linja-autossa ei tuntunut hirveän houkuttelevalta. Aloin jo olla hieman maitohapoilla edellisten neljän koulutuksen jäljiltä.

To the batmobile! Eiku...

Bussilla meno osoittautui kuitenkin erittäin hyväksi ideaksi. Ensinnäkin valitsimme turvallisuussyistä toiseksi pisimmän reitin, noin 100 kilometriä kukkuloiden halki kauniissa maisemissa. Matkalla ohitimme Everest Panorama resortin, joten maisemamatkailuakin tuli harrastettua. Paikalliset nuoret partiolaiset tarjosivat matkalla kaikenlaisia herkkuja (tai vähemmän herkkuja, esim. kuivatut vahvasti suolatut, etäisesti salmiakkia muistuttavat hedelmät eivät olleet lemppareitani) ja sain jopa itselleni Newari-yhteisöön kuuluvan pikkusiskon. Matkalla myös koin tähän asti tulisimman ruokakokemukseni paikallisen kylän pienessä ruokapaikassa. Chilissä uitettu lihaa ja riisiä sisältänyt annos sai lopputuloksena aikaan punaiset vetiset silmät sekä kaamean poltontunteen suussa.

Momoista valmistettua keittoa, tämäkin oli suhteellisen mausteista. Oikealla kuva kynttilä-muodostelmasta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, johon osallistuimme koulutusten välissä.

Heutadaan saavuimme illalla. Kaupunki oli erittäin sympaattinen, kaunis ja rauhallinen. Mutta kylmä oli. Muilla alueilla olin tottunut jopa t-paitakeliin, mutta yhtäkkiä tunsin tutun kotoisen viiman. Koulutuksen ensimmäisenä päivänä matkasimme paikalliselle aluetoimistolle pitämään perinteisen lippuseremonian koulutuksen avaamiseksi. Lopulta itse kunniavieras, jonkinlainen paikallinen komissionääri, myöhästyi kaksi tuntia ja yksi kolmesta lipusta irtosi tangosta itse seremonian aikana. This is Nepal.

Kuva lippuseremoniasta sekä viimeisen päivän iltaohjelmasta. Tässä ohjelmanumerossa elefantti asteli miehen yli. Jopa suomalainen vapaaehtoinen kykeni seuraamaan tätä sketsiä.

Koulutuksen jälkeen kävin vierailemassa vielä paikallisella riisisäkkitehtaalla. Tai jonkinlaisia säkkejä siellä valmistettiin, enemmän keskityin siihen, kuinka työntekijät pyörivät tehtaassa ilman kuulosuojaimia, turvahanskoja tai muitakaan työturvallisuutta parantavia elementtejä, joihin itse olen Suomessa tottunut. Työturvallisuuden käsite itsessään tuntui olevan löyhempi kaiken kaikkiaan.

Tehdäänpäs vähän värikkäitä säkkejä.

Koulutuksen jälkeen matkustimme partiobussilla koko yön takaisin Kathmanduhun. Itse yritin nukkua bussin takaosassa, lentäen muutaman minuutin välein metrin ilmaan tiessä olevien kuoppien takia. Kathmandun aamu valkeni huurteisena ja kylmänä. Väsyneenä ja kylmissäni, mutta iloisena viiden koulutuksen läpisaattamisesta, kävelin kotiin keittämään aamukahvit.

Kaikki viisi koulutusta ohi!

 P.S. edellisessä kirjoituksessa mainitun puurojuhlan mantelin löysi lopulta portinvartija!