Päiväni viimeinen

Jo yli kuukausi on kulunut Suomessa. Aika siis viimein palata viimeisiin hetkiini Nepalissa. Jälleen ei viime hetken jännitykseltä vältytty.

Viimeisen työpäiväni vietin jäähyväislounaalla työkavereiden ja muutaman paikalle vaivautuneen komissionäärin kanssa. Formaalien puheiden jälkeen söimme dhal batia itselleni viimeistä kertaa ravintolassa, jossa olin syönyt ensimmäisen dhal batini Nepalissa. Ympyrä sulkeutui. Itkuja ei tirauteltu, näemmehän mahdollisesti vielä joku päivä uudelleen. Toisaalta vielä sinä perjantaina en ollut varma siitä, pääsisinkö lähtemään Nepalista ollenkaan.

Boudhanathin buddhalainen stupa. Päivänä jona vierailimme alueella, sadat munkit olivat kokoontuneet lausumaan mantroja. Alueella vallitsi omanlaisensa tyyneys ja siitä tulikin yksi lempipaikoistani Kathmandun kaupungissa. Toivon, että edes jotkin buddhalaisuuden elämäntavan viisauksista ovat kulkeutuneet mukanani Suomeen. 

Noin viisi päivää ennen lähtöäni nimittäin Turkish Airlinesin kone hajosi laskeutuessaan ainoalle kansainvälisiä lentoja operoivalle kiitoradalle. Lopulta koneen hinaamiseen pois radalta meni neljä päivää (mekaanikkoja aina Intiasta ja Turkista asti, vesipuhveleiden käyttöäkin väläyteltiin), jättäen jälkeensä kaaoksen ja monia ihmisiä jumiin sekä Kathmandun lentokentälle että ympäri maailmaa. Lähtöpäivääni edellisenä iltana kenttä saatiin lopulta auki. Omaa tuuriani en saattanut uskoa, kai joku niistä hindujen 300 000:nesta jumalasta päätti aikani Nepalissa tulleen päätökseen. Lentokenttä oli edelleen kaaoksessa, ja matkalla tuloaulasta lähtöportille kuulin monenlaisia tarinoita myötäeläjiltä. Lopulta odottelin lennon lähtöä neljä tuntia lentokentän lattialla. 

Vieraillessamme Chitwanin kansallispuistossa piipahdimme myös Tharu-yhteisön kylään kokkailemaan paikallista ruokaa (perunoista ja herneistä valmistettua currya riisin kera). Alkeellisista elinoloista huolimatta, näin länsimaalaisen näkökulmasta, paikalliset ihmiset ottivat meidät lämpimästi ja uteliaisuudella vastaan sekä toivat esiin elämäniloa. 

Lentokoneen hinaus pois kiitoradalta on vain yksi esimerkki siitä, kuinka huonosti Nepalissa varaudutaan onnettomuuksiin ja katastrofeihin. Tämä on seurausta resurssien puutteesta sekä hallinnon tehottomuudesta. Niin kauan kuin maan hallitus ei pääse yksimielisyyteen perustuslaista tai kykene tehokkaasti ajamaan läpi maata auttavia uudistuksia, vastaavaa on odotettavissa. Seuraamukset ovat tällöin mahdollisesti paljon pahemmat kuin vain taloudellisilla tappiot ja lentoasemille jumiin jääneet lukemattomat matkustajat. Ja tiedän, onhan itsellänikin ollut ajoittain hauskaa todeta naureskellen "This is Nepal", mutta lausahdus kätkee sisäänsä myös surullisen vireen.

Ja niin sitä saatiin päätökseen kaikki viisi alueellista johtajakoulutusta. Reilu kuukauden rutistus kätki sisäänsä niin paljon tapahtumia ja tunteita laidasta laitaan, että niistä saisi kirjoitettua oman novellinsa. Tarinoita jokaisesta johtajakoulutuksesta voi erikseen lukea aikaisemmista blogi-kirjoituksistani.

Ensimmäinen huomio kotiinpaluussa oli se, että hanasta tuli puhdasta vettä ja että sähköä oli tarjolla vuorokauden ympäri. Myös mahdollisuus nettiyhteyteen on rajaton. Resurssien runsaus siis yllätti, tarvitseekohan yksi ihminen edes niin paljoa? Ottaessani ensimmäistä kertaa vettä hanasta, ymmärsin haluavani työskennellä tulevaisuudessa sen eteen, että myös kehittyvien maiden asukkailla olisi ainakin osittaiset mahdollisuudet ja oikeudet samankaltaisiin resursseihin, tosin kestävän kehityksen ja kulutuksen vähentämisen myötä länsimaissa. Tämä oivallus tuli siis vasta Suomessa, ymmärtäessäni kontrastin kirkkaasti ensimmäistä kertaa, ei niinkään vapaaehtoisaikanani.

Kun sitten matkasin viikonlopun koulutukseen muutaman kilometrin päähän, ensimmäinen ajatukseni oli se, tarvitseeko minun ottaa omat vessapaperit mukaani.

Paikallinen holi-juhla maaliskuun alussa. Konseptina on se, että ihmiset kerääntyvät yhteen kavereidensa kanssa, ampuvat toisiaan vedellä, nauttivat virvokkeita ja mikä tärkeintä, töhrivät toisiaan värijauheella. Samanlainen juhla Suomeen kiitos (ja tiedän, väriestejuoksu toimii hieman samalla idealla). Tosin värijauheen kanssa tulee olla varovainen: tujuimmat jauheet saattavat sisältää ties millaisia kemikaaleja ja jopa lasinsiruja! Tässä syy, miksi kuljin koko päivän moottoriajoneuvojen kyydissä paikasta toiseen.

Alun jälkeen iski pienoinen paluushokki. Tai ei edes pienoinen. Ensimmäinen päiväni ulkomaailmassa Suomessa vastasi samankaltaista kokemusta kuin ensimmäinen aamuni Nepalissa. Yhtäkkiä tilaa oli ympärillä useampia kymmeniä metrejä. Hiljaisuus oli käsittämätöntä. Linja-autossa omasta tilasta tuli paljon merkittävämpää. En olisi tosiaan voinut kuvitella sitä, että joku Jonipetteri olisi nojannut olkapäähäni täydessä bussissa. Ihmisten ajatuksia ei enää kyennyt lukemaan käytöksen perusteella kuten Nepalissa. Tuntui siltä, että suomalaisessa kulttuurissa ajatellaan paljon, mutta sanotaan ja tehdään vähän. Tämä sai aikaan jonkinlaista turvattomuutta. Yksi päivä kävellessäni kuulokkeet päässä kadulla (kyllä 90-luvun Aquaa hieman tanssahdellen), ohitseni kulkenut nainen totesi kovaan ääneen "hölmö". Suomalaiset tuntuvat olevan kuin omia yksiköitään, hankala lukea päältä päin. Toisaalta hallintomme toimii ja taantumasta huolimatta valtio takaa hyvät sosiaalipalvelut veroja vastaan. Ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen sain juosta raikkaassa ilmassa, mikä tuntui mahtavalta etuoikeudelta. Yllättäen hetkessä eläminen tuntuu helpommalta hiljaisessa ympäristössä kun arki ei ole yhtälailla yllätyksiä ja melusaastetta täynnä. Vaikka naisten oikeuksia tulee Suomessa edelleen vaalia, Nepalin tilanteen jälkeen myös kiitollisuus suhteellisen tasa-arvoista yhteiskuntaa kohtaan heräsi.

Suurin pelkoni on tämän kuukauden ajan ollut ajatus muuttumattomuudesta. Mitä jos pian tuntuu siltä kuin en olisi koskaan lähtenytkään? Näin kaikki näkemäni, kokemani ja oppimani jäisi arkisten puuhien ja heppoistenkin murheiden varjoon. Ja ajatella, elokuussa 2014 Abu Dhabin lentokentällä matkalla kohti Nepalia kirosin päätökseni järjettömyyttä. Tällaiset pelot ovat ihmisluonnolle ominaisia ja ne voi vapaasti jättää huomioimatta. Sellainen "mitä jos"-ajattelu kannattaa myös jättää kokonaan pois, vaikka helpommin sanottu kuin tehty.

Jotain Nepalin kokemus muutti tuolla syvemmällä ihmismielessä. Vielä en osaa pukea sitä muutosta sanoiksi, mutta tässä vaiheessa riittänee se syvä tietoisuus muutoksesta.


Strange days indeed.