Asioita jotka räjähtävät, lentävät tai syttyvät tuleen

Joulukuun loppupuolella sain Suomesta kaksi kauan odotettua vierasta Suomen projektiryhmäläisten saavuttua monitoroimaan hankettamme. Noin parin viikon ajan tapasimme paljon eri toimijoita ja teimme parhaamme edistääksemme projektin tavoitteita, kuten nuorten osallistumista päätöksentekoon partiossa. Tässä muutama kuva näiltä viikoilta.

Gorkhassa toteutettiin yksi seitsemästä yhteisön kehittämishankkeesta. Projektissa Gorkhakali-temppelille vievän polun varteen rakennettiin partiolaisten avustamana levähdyspaikka, jonka tarkoituksena on lisätä temppelissä vierailevien määrää sekä esitellä paikallista partiotoimintaa. 

Gorkhassa tapasimme myös paikallisia nuoria partiolaisia ja haastattelimme heitä vuonna 2013 perustettujen alueellisten nuorisoneuvostojen toiminnasta.

Jäähyväislounaalle seuraamme liittyi itse nuoriso -ja urheiluministeri. Lahjaksi ministeri sai Suomen edustushuivin sekä perinteisen Väiskin (Sellaisen partiohatun, jota kukaan partiolainen ei oikein mieli käyttää).

Aiemmassa blogi-kirjoituksessa puhuin näistä pienistä otuksista. Aaa, mä  en kestä. Kuinkahan monta näitä saisi Suomeen otettua mukaan?

Joulukuun loppupuolella kämpässäni alkoi myös viiletä. Tilasin lopulta vuokraemännältä kaasupullon lämmittimeen. Aiemmin olin yrittänyt käyttää vekotinta sähköllä sillä tuloksella, että koko muu kämppä pimeni ylikuormituksesta. Oli hieno tunne saada lämpöä muuten noin 15-asteiseen asuntoon, suorastaan etuoikeus. Mitä nyt sain kuulla, että pelastusenkeliksi osoittautunut lämmitin saattoi räjähtää koska tahansa. Tai vaihtoehtoisesti mahdollisuutena oli häkäkuolema. Seuraavan viikon ajan äiti pyysi laittamaan viestiä Facebookiin joka aamu varmistaakseen olevani elossa.

Toinen kodissani mahdollisesti räjähtävä asia on keittiön mainioin apuväline: painekattila. Kattilan pohjalle laitetaan vettä ja ruoka-aineet, jotka vaativat kypsentämistä. Kattila suljetaan tiiviisti hakasella ja laitetaan liedelle. Kun kannessa oleva suutin alkaa päästämään höyryä paineella, tulee näitä kertoja laskea (vähän kai kuten englantilaisessa teepannussa, en tiedä). Jotkin asiat kypsyvät ensimmäisestä vihellyksestä, toiset vaativat pidemmän ajan. Jos kattilan pohjalla oleva vesi haihtuu, kattila muuttuu pommiksi. Jos kannessa oleva suutin tukkeutuu, kattila muuttuu pommiksi. Jos kattilassa on liikaa vettä, se tulvii yli kun painetta aletaan tasaamaan. Tämäkin aiheuttaa kai jonkinlaisen vaaran.

Painekattila: uhka vai mahdollisuus?

Nepalissa on jo muutaman viikon ajan ollut pulaa kaasusta. Sain oppia tämän kantapään kautta kun lähes samanaikaisesti sekä kaasutonkka lämmittimestäni että keittiöstä tyhjenivät. Ilmeisesti kaasun loppuminen on Nepalissa jokavuotinen riesa, mutta joka vuosi se näyttää yllättävän samalla tavalla. Kuten Suomessa talvi yllättää autoilijat. Toisen Suomen vierailijan kanssa teimme ruokaa riisikeittimellä, olemmehan melkein aina valmiita partiolaisia. Lopulta vuokraemäntäni diilasi minulle kaasua mustasta pörssistä ja matkusti jonnekin hyvin kauas sitä hakemaan, palaten kotiin myöhään illalla. Lisämaksua tuli vain noin 4 euroa, ja olo tuntui jälleen hyvin etuoikeutetulta.

Ne jotka eivät ole perillä Nepalin hallinnollisista kuvioista tiedoksi, että maassa on jo useamman vuoden ajan neuvoteltu perustuslaista. Määräajan umpeutumisen lähestyessä (joka on itseasiassa tänään, hupsista vain) myös lakkoilu on alkanut. Ensin luulin lakkoilun johtuvan siitä että ihmiset vaativat perustuslakia, mutta ilmeisesti lakkoilun ovat aloittaneet yleensä ne maoisti-puolueiden jäsenet, jotka eivät halua juuri tätä versiota perustuslaista lainvoimaiseksi. Lakko tarkoittaa sitä, että niin sanottujen ”normi” nepalilaisten ajoneuvojen ajaminen on lakkopäivinä kielletty. Tiedustelin, mitä tapahtuu lakkoa rikkottaessa. Kuulemma mielenosoittajat repivät kuskin pyörän selästä ja sytyttävät pyörän tuleen. Oliko tämä liioittelua, aluksi uskoin näin, kunnes kuulin että muutaman päivän takaisen lakon aikana ajoneuvoja oli tosissaan sytytetty tuleen.

Tässä mellakko-poliiseja viettämässä siestaa lakon aikana. Meidän huudeillamme lakko sujui rauhallisesti.

Joka tapauksessa  muutaman päivän takainen hallituksen kokous oli päätynyt nyrkkitappeluun  puolueiden kesken sekä erinäisten tuolien ja kai muiden huonekalujen lentelyyn. Ilmeisesti perustuslaki antaa vielä odotuttaa itseään.

Viimeistä vietiin Heutaudassa: Alueelliset johtajakoulutukset 5/5

Maanantaina joulukuun ensimmäisenä alkoi matkamme kohti Heutaudaa, viimeistä alueellista johtajakoulutusta. Matkalle lähdettiin Nepalin partiolaisten omalla partiobussilla, jonka on aikoinaan lahjoittanut järjestölle Amerikan poikapartiolaiset, silloin joskus 60-luvulla kai. Aiemmin olin ollut erityisen innoissani kokemaan tämän bussin kyydissä matkustamisen, mutta nyt ajatus seitsemän tunnin matkasta noin 20 kilometrin tuntivauhdilla aikansaeläneessä linja-autossa ei tuntunut hirveän houkuttelevalta. Aloin jo olla hieman maitohapoilla edellisten neljän koulutuksen jäljiltä.

To the batmobile! Eiku...

Bussilla meno osoittautui kuitenkin erittäin hyväksi ideaksi. Ensinnäkin valitsimme turvallisuussyistä toiseksi pisimmän reitin, noin 100 kilometriä kukkuloiden halki kauniissa maisemissa. Matkalla ohitimme Everest Panorama resortin, joten maisemamatkailuakin tuli harrastettua. Paikalliset nuoret partiolaiset tarjosivat matkalla kaikenlaisia herkkuja (tai vähemmän herkkuja, esim. kuivatut vahvasti suolatut, etäisesti salmiakkia muistuttavat hedelmät eivät olleet lemppareitani) ja sain jopa itselleni Newari-yhteisöön kuuluvan pikkusiskon. Matkalla myös koin tähän asti tulisimman ruokakokemukseni paikallisen kylän pienessä ruokapaikassa. Chilissä uitettu lihaa ja riisiä sisältänyt annos sai lopputuloksena aikaan punaiset vetiset silmät sekä kaamean poltontunteen suussa.

Momoista valmistettua keittoa, tämäkin oli suhteellisen mausteista. Oikealla kuva kynttilä-muodostelmasta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, johon osallistuimme koulutusten välissä.

Heutadaan saavuimme illalla. Kaupunki oli erittäin sympaattinen, kaunis ja rauhallinen. Mutta kylmä oli. Muilla alueilla olin tottunut jopa t-paitakeliin, mutta yhtäkkiä tunsin tutun kotoisen viiman. Koulutuksen ensimmäisenä päivänä matkasimme paikalliselle aluetoimistolle pitämään perinteisen lippuseremonian koulutuksen avaamiseksi. Lopulta itse kunniavieras, jonkinlainen paikallinen komissionääri, myöhästyi kaksi tuntia ja yksi kolmesta lipusta irtosi tangosta itse seremonian aikana. This is Nepal.

Kuva lippuseremoniasta sekä viimeisen päivän iltaohjelmasta. Tässä ohjelmanumerossa elefantti asteli miehen yli. Jopa suomalainen vapaaehtoinen kykeni seuraamaan tätä sketsiä.

Koulutuksen jälkeen kävin vierailemassa vielä paikallisella riisisäkkitehtaalla. Tai jonkinlaisia säkkejä siellä valmistettiin, enemmän keskityin siihen, kuinka työntekijät pyörivät tehtaassa ilman kuulosuojaimia, turvahanskoja tai muitakaan työturvallisuutta parantavia elementtejä, joihin itse olen Suomessa tottunut. Työturvallisuuden käsite itsessään tuntui olevan löyhempi kaiken kaikkiaan.

Tehdäänpäs vähän värikkäitä säkkejä.

Koulutuksen jälkeen matkustimme partiobussilla koko yön takaisin Kathmanduhun. Itse yritin nukkua bussin takaosassa, lentäen muutaman minuutin välein metrin ilmaan tiessä olevien kuoppien takia. Kathmandun aamu valkeni huurteisena ja kylmänä. Väsyneenä ja kylmissäni, mutta iloisena viiden koulutuksen läpisaattamisesta, kävelin kotiin keittämään aamukahvit.

Kaikki viisi koulutusta ohi!

 P.S. edellisessä kirjoituksessa mainitun puurojuhlan mantelin löysi lopulta portinvartija!

Buddhan jalanjäljissä Nawalparasissa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 4/5

Hyvää joulunjälkeistä aikaa! Turkulaisten juurien vuoksi olin erityisen ilahtunut siitä, että ehdin kuin ehdinkin aattona momo-lounaan jälkeen katsoa Turun joulurauhan julistuksen suorana netistä toimistolla. Rauhanjulistuksesta aasinsiltana blogin aiheeseen eli Buddhaan ja johtajakoulutukseen Nawalparasissa.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä saavuimme Nawalparasiin. Sitä ennen olimme viettäneet päivän jälleen Nepalgunjissa (jonne sydämeni niin kovasti jo kaipasikin... tai sitten ei). Hotellin illan konsertin päätähtenä esiintyi paikallinen popstara. Tämä esiintyminen toi jälleen mieleeni yhden selkeän käyttäytymiseron täällä ja meillä (näin kärjistetysti): oli tilanne sitten mikä tahansa, puhelimen soidessa siihen vastataan. Näin on käynyt esimerkiksi koulutusten juhlallisuuksien aikaan kun kunniavieras on alkanut turista puhelimeensa kesken toisen pitämän puheen. En tiedä onko tämä osoitus kulttuurillisesta erosta vai vain opittua huonoa käytöstä. Joka tapauksessa kesken vähän pidemmän instrumentaalisen soolon tämä illan pääesintyjä, joka ei muutenkaan hirveästi jalalla koreasti pannut, huomasi puhelimensa soivan... ja vastasi siihen! Siinä oli varmasti hyvin aikaa vaihtaa kuulumiset.

Nuoria munkkeja Buddhan synnyin-stupan, Maya Devin, edessä. Oikealla kiinalainen stupa, yksi monista eri maiden rahoittamista temppeleistä alueella, joka osoittautui isommaksi mitä kuva antaa ymmärtää.

Sain paikallisen partiojohtajan oppaakseni Lumbiniin, Buddhan synnyinpaikkaan, tunnustettuun pyhiinvaelluskohteeseen sekä Unescon maailmanperintökohteeseen. Paikka on valtava, pituudeltaan 4,8 kilometriä ja leveydeltään 1,6 kilometriä. Matkaa temppeliltä toiselle taitoimme moottoripyörällä, joka oli oman ulkomaalaisstatukseni vuoksi sallittu alueelle kuljetettavaksi. Kerrankin näin päin! Kaiken melun, saasteen ja hektisyyden jäljiltä paikka sai aikaan itsessäni tietynlaisen tyyneyden ja tasapainon tunteen. Hiljaisuudessa palasin hetkeksi suomalaisen kesäyön tunnelmaan.

Tässä myanmarilainen kultainen stupa.

Ennen koulutuksen alkua vierailimme myös Ramgramin stupalla, joka on tunnettu Buddhan äidin, Maya Devin, synnyinpaikkana. Kesken vierailumme paikan kansoittivat noin 200 vierailijaa Pa oh-yhteisöstä Myanmarista. Paikalle saapui myös joukko purppuranvärisiin kaapuihin sonnustautuneita munkkeja, omaten yllättäen viimeisimmät teknologiset laitteet hyviin selfie-kuviin (kyllä, otin selfien munkin kanssa). Vierailimme paikassa uudemman kerran myös koulutuksen osallistujien kanssa.

Jäin toisena päivänä ilman huonetoveria kun toinen projektikoordinaattoreista lähti Kathmanduhun pitämään opiskeluihin liittyvää esitelmää. Onneksi seuraa huoneessa pitivät peukalon pään kokoinen pieni sammakko sekä noin 534 hyttystä. Koulutus meni jo sulavasti, olihan tämä neljäs lajissaan. Koulutuksesta jäivät mieleen varsinkin se, että partioon osallistumisen esteinä mainittiin uniformun kalleus sekä vanhempien ennakkoluulot partion hyödyttömyydestä. Koulutuksista olen kaiken kaikkiaan saanut uskomattoman paljon tietoa partion tilasta, mahdollisuuksista sekä haasteista Nepalissa. Tämä tulee olemaan yksi vapaaehtoistyöni rikkaimmista anneista.

Täällä joulu ei ainakaan hindulaisissa piireissä konkretisoidu kuin ylimääräisenä vapaapäivänä. Päätin tuoda esille tätä juhlaa. Suomesta äitini oli laittanut postissa partiolaisten joulukalenterin, joka saapui kolme viikkoa myöhässä (mutta saapui). Sisareni paketti, joka myös tuli lopulta kokonaisena perille, sisälsi suklaata, pähkinöitä, salmiakkia, kaikkea mahdollista mikä sai itseni ja työtoverini iloisiksi. jouluaattona pidimme toimistolla joulujuhlat. Tilaisuutta varten olin keittänyt hyvin tujua riisipuuroa (tujuus johtui runsaasta maitojauheen ja voin käytöstä) sekä sameaa rusinasoppaa (sameaa, sillä käytin vehnäjauhoja perunajauhojen sijaan). Seuraavassa kirjoituksessa paljastan a) maistuiko riisipuuro makeampaan riisivanukkaaseen tottuneille nepaleille ja b) kuka saikaan mantelin? Jännittävää!

Joulupöytä odottamassa vieraita.

Ruokaa, ruokaa ja banaaneja matkalla kohti Tikapuria: Alueelliset johtajakoulutukset osa 3/5

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa totesin, Nepalgunj jäi taakse moottoripyörien kyydissä, pitkin maaseutujen pölyisiä hiekkateitä. Useampaan otteeseen ajoimme myös läpi tiikereiden asuttamien metsien. Muutaman välipäivän aikana kävimme läpi eripituisia siltoja, erilaisia ruokia sekä nähtävyyksiä.

Kalaa pyhän Karnali-joen varrelta Huolellisesti uppopaistettuna kala oli erityisen maukasta.

Ai niin ja yhdeltä sillalta näimme kivetyksellä joen varrella päivää paistattelemassa krokotiileja, joista yksi oli ainakin yli kaksimetrinen! Sinne vain sekaan aurinkoa ottamaan. Niin ja semmoisia pieniä vuohia tuli matkalla esiin joka kolosta ja tuutista. Ajattelin jo karaistuneeni tällaisten otusten edessä mutta ei, hellyttäviä ne ovat aina.

Banaaneja ja lisää banaaneja. Paikallisessa banaaniravintolassa maistoimme muun muassa banaanista valmistettuja momoja (jotka eivät ollenkaan maistuneet perinteisiltä banaaneilta kuten olin ajatellut).

Arvatkaa miksi nepalin kieltä on niin helppo oppia? Ehkäpä siksi että nepalilaisten lempiaihe eli ruoka on jatkuvasti puheenaiheena. Oppimalla verbin "khana" (tarkoittaen sekä syömistä että juomista) sekä "paani" (vesi) pysyy jo aika hyvin kärryillä monessa keskustelussa. En ole varmasti ensimmäinen bloggaaja, joka on myös huomioinut sen, kuinka nepalilaiset kyselevät jatkuvasti onko henkilö syönyt, milloin, missä ja mitä. Mikäs siinä, ruuasta pitävänä henkilönä sulaudun hyvin joukkoon. Yhteenkuuluvuutta lisää myös ruuan tulisuuden päivittely (Oh kasto piro, kuinka tulista) ja hengen haukkominen. Tulisin ruokakokemukseni ikinä oli kuitenkin vielä tulossa...

Kuvan dal bhat-ateria tuli sittemmin tutuksi jokaisessa koulutuksessa ja jokaisella aterialla aamupalaa lukuun ottamatta. Ateria oli kuitenkin niin monipuolinen ja lautasmallin mukainen, ettei siihen hirveästi kyllästynyt. Riisiä olisi tosin pitänyt olla ainakin tuplasti enemmän kuin kuvassa (sain palautetta).

Toinen huomio matkalta oli se, kuinka sain jatkuvasti kehotuksen istua alas. Vaikka luulen edelleen olevani suhteellisen vetreä kaksikymppinen, jo muutaman minuutin seisomisen jälkeen sain tuolin eteeni ja käskyn istuutua. Tietenkin kehotus on yleisesti vain hyväntahtoinen ele, mutta enhän koe vielä kärsiväni mistään vanhuuden vaivoista, tai sellaisista vajavaisuuksista, että joutuisin istuskelemaan paikallani jatkuvasti.

Matkalla näin paikallisissa kylissä kannettavan seuraavia asioita pään päällä: kauppakasseja, jauhosäkkejä, koreja, heinää, risuja, ja mikä parasta, kasan tiiliä.

Tikapurin koulutuksessa osallistujat olivat erityisen kiinnostuneita länsimaalaisista elämäntavoista. Kesken koulutuksen rauhanrakentamisesta puhe kääntyi ihmettelyyn siitä, kuinka länsimaissa nuoret saattavat muuttaa pois kotoa hyvinkin varhaisessa vaiheessa, yksin, sekä kuinka vapaita seurustelusuhteet voivat olla. Nepalissa nämä käsitykset varsinkin maaseudulla ovat melko päinvastaisia. Perheen kanssa eletään tiiviisti ja naimisiin saatetaan mennä hyvinkin nuorena. Monet osallistujat tulivat syrjäisiltä seuduilta ja kuulivat ensimmäistä kertaa näistä erilaisista elämäntavoista. Tätä on kulttuurien vaihto parhaimmillaan!

Tähden elkein Nepalgunjissa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 2/5

Illan jo pimentyessä odotamme linja-auton lähtevän pitkälle matkalleen läpi yön. Bussin ilmaista wifiä hyväksikäyttäen laitan kotiväelle leikkisää viestiä auton etuosassa olevasta neonvaloin valaistusta Buddhasta, joka varmasti suojelee meitä matkan varrella. Ajattelen sitä, kuinka paljon paikallinen väki turvautuu korkeampaan voimaan haasteiden edessä.

Aamulla saan työkaverilta Kathmandusta viestin siitä, kuinka linja-auto matkalla Nepalgunjiin on ilmeisesti jarrujen pettämisen vuoksi suistunut jokeen. Mukanaan linja-auto on vienyt joukon ihmisiä, myös kolme koulutuksemme osallistujaa. Yksi ui turvaan, kaksi pysyy kadoksissa. Yhtäkkiä elämä itsessään tuntuu saavan aivan erilaisia ulottuvuuksia. Tuurilla tuntuu olevan siinä hyvin suuri osa.

Koulutus Nepalgunjissa päätettiin tästä huolimatta järjestää normaalisti. Kaupunki ei itsessään vienyt sydäntäni tai sieluani. Roskaisempaa ja pölyisempää paikkaa en ole nähnyt sitten Kathmandun. Ilman pölyisyys tosin johtui keskeneräisestä tietyöstä, joten odotettavissa on kai parempia aikoja. Niin ja hyttyset olivat aikamoinen riesa. En nyt halua kuitnekaan olla mikään mieleni pahoittaja, paikallisen katukeittiön luomukset olivat varsinkin todella hyviä. Paikasta toiseen liikuimme riksan kyydissä (polkupyörällä ajettava kärry). Tosin työkaverit käskivät tämän blondin seisoa jossain piilossa sillä kun riksa-kuskit näkivät valkoisen hipiäni, hinta ilmeisesti vähintään tuplaantui. Tosin olisin voinutkin maksaa ekstraa sille hontelolle nuorelle miehelle, joka ajoi minut ja työkaverini kaikkine laukkuinemme hotellille. Kuskilla taisi olla jaloissaan jonkinlaiset piilevät Schwarzenegger-lihakset.

Paikallisen temppelin Ganesh-jumala. Hops, aukot tiessä pitävät kulkijat valppaina.



Kuinka kerätä varoja paikalliseen partiotoimintaan? Tämä on ollut yksi koulutusten kuumimpia kysymyksiä.

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa perustetun kansallisen nuorisokomitean jäsenet kertovat komitean synnystä sekä toiminnoista. Komitealla tulee olemaan rooli nuorten osallistamisessa päätöksentekoon partiossa. Oikealla ryhmätyöskentelyä.

Toisaalta myöhemmin matkalla sain huomata olevani hyvin tunnettu ympäri Nepalia. Ihmiset tervehtivät, kaikki halusivat valokuvaan kanssani jopa kesken ruokailun, ja Facebook täyttyi kaverikutsuista ihmisiltä, joiden profiilikuvissa olin heidän kanssaan. Myös nimikirjoitukseni ovat hyvin haluttua tavaraa. Saan taiteilla nimeni yli sataan osallistujatodistukseen viidessä koulutuksessa. Tervemenoa sitten Suomeen ensi vuonna kun saan taas olla se yksi vaaleaihoinen nobody muiden joukossa. Nepalissa saan kokea hetken tähden elämää.

Jokainen osallistuja saa todistuksen osallistumisestaan koulutuksiin. Siinä myös tämän etvon nimmari.



Koulutuksen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tikapuria moottoripyörillä. Ajoimme halki maaseudun, joka muistutti etäisesti Suomea noin sata vuotta sitten. Tikapurin tarinoita taas ensi kerralla, lalalaa (paikallinen tapa lopettaa puhelut ja todeta tämän olevan tässä nyt tältä erää).

Luonnollinen tapa lämmittää hieman kylpyvettä: sähköllä toimiva sauva ämpärissä. Tosin laitoimme ämpäriin liian vähän vettä. Viiden minuutin kuluttua havahduimme käryyn ja savuun kun tämä näppärä sauva poltti hyvänkokoisen reiän ämpäriin. Ei suositella lapsille, eläimille tai yksinkertaisille ihmisille.

Monta tarinaa Jhapassa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 1/5

Ensimmäinen viidestä alueellisesta johtajakoulutuksesta järjestettiin Jhapassa, joka sijaitsee itäisessä Nepalissa, Terain alueella lähellä Intian rajaa. Matkaan lähdimme jännityksestä huolimatta yöbussilla. Vaikka työkaverit kovasti minua rauhoittelivat, vaati suomalaisittain bussin kova vauhti rautaisia hermoja. Yli 16 tunnin kuluttua, matkustettuamme läpi maaseutujen, saavuimme perille.

Kolmen päivän alueellisten johtajakoulutusten aikana osallistujat oppivat taitoja muun muassa johtamisesta, varainkeruusta, nuorten osallistamisesta partiotoimintaan, kommunikoinnista sekä rauhanrakentamisesta. Lisäksi he saavat ajankohtaista tietoa Nepalin partiolaisten toiminnasta. Johtajakoulutusten keskiössä ovat varsinkin nuoret ja naisjohtajat. Osallistujia jokaiseen koulutukseen on odotettavissa noin 30-40, keskimäärin kolme osallistujaa jokaiselta seudulta.

Osallistujat olivat erityisen kiinnostuneita kuulemaan hyvän johtajan ominaisuuksista, joista paikallinen kouluttaja esitelmöi. Koulutuksessa osallistujia pyydettiin lisäksi luomaan ryhmätyönä toimintasuunnitelma eri aktiviteeteille.



Omina tehtävinäni koulutuksissa ovat kuvaamisen sekä raportoinnin lisäksi pitää koulutukset nuorten osallistamisesta partiotoimintaan, motivaatiosta sekä rauhanrakentamisesta. Niin ja tietenkin yrittää tuoda esiin suomalaista partiotoimintaa sekä suomalaisuutta yleisesti laulattamalla, viihdyttämällä sekä leikittämällä eri-ikäisiä nepalilaispartiolaisia.

Kuvassa erään koulun pienet partiolaiset esiintyvät vuorostaan meille. Pienten partiolaisten tanssiliikkeet olivat muuten sulavampia kuin kirjoittajan vastaavat ikinä!

Projektin puitteissa eri puolilla Nepalia järjestetään seitsemän yhteisön kehittämishanketta. Pääsimme seuraamaan Jhapassa suoritettavaa hanketta, jonka ajatuksena on tarjota huumevalistusta kouluissa paikallisten partiolaisten toimesta. Vasemmassa kuvassa oppilaat tutkivat oppitunnilta saamaansa materiaalia. Oikealla kuva oppitunnista Bhadrapurin koulusta.

Koulun oppilaat olivat niin kiinnostuneita tiimistämme, ettemme päässeet väkijoukolta liikkumaan koulun pihalla.

Viimeisenä päivänä kävimme katsomassa Jhapan partiolaisten kumipuuviljelmää. Partiolaiset ovat vuokranneet hallitukselta maatilaa istutuksille ja odotettavissa on, että noin kahdeksan vuoden jälkeen viljelmät tuovat tuottoja paikallisille partiolaisille. Oikealla kuva valmiista valtion omistamista istutuksista.



Rauhanrakentamisen ryhmätyön tuloksia.

Varsinkin haastattelemieni nuorten ajatukset johtajuudesta sekä rauhasta olivat erittäin fiksuja:

Rauha ei ole vain sodan välttämistä, mutta myös kaikkien loukkausten välttämistä itseään ja muita kohtaan. Jos olemme rauhassa itsemme kanssa, voimme luoda rauhaa kaikkialla. 

(Ashma 16, paikallinen partiolainen) 

Vietimme muutaman päivän toimistolla Kathmandussa ja lähdimme jälleen kohti uusia koulutuksia. Niistä luvassa kuvia ja tarinaa pian!

Keikkaelämää Tiharina

Tihar, tuo valon, värien ja sisaruuden juhla, koitti muutama viikko sitten. Sain kutsun lähteä seuraamaan tätä juhlallisuutta. Kuinkas sitten taas kävikään...

Kukur Tiharina,, koirien päivänä, Kali (tutussa asennossaan) sai kaulaansa malan. Oikealla kuva työpaikan juhlalounaasta. 

Kun viimein saavuin Tiharin kolmantena päivänä eli Laxmi Pujana bussilla paikalliselle koululle, vastassa odotti joukko opettajia. Sain kuulla, että lähtisimme musisoimaan ja laulamaan eri paikkoihin (suomalainen vastine tälle voisi olla esimerkiksi pääsiäisenä suoritettava virpomisperinne). Opettajat kyselivät osasinko joitain lauluja esitettäväksi. Tulen musikaalisesta suvusta (Savelan nuorisoseuran kuoro niitti suosiota kiertueilla joskus 50-luvulla), mutta hirveän musikaalisesti lahjakkaaksi en voi itseäni nimittää. No, tämä ei haitannut. Tamburiini vain käteen (tai jonkinlainen rumpu) ja säestämään kitaraa taitavasti soittava musiikinopettaja.

Lähiön Tihar-koristeita

Pakkasimme lopulta kamat keikkabussiin (koulubussiin) ja ajoimme ensimmäiselle keikkapaikalle jonnekin kentälle keskelle taloja. Purimme vahvistimet, mikit ja soittimet bussista ja kokosimme ne valmiiksi. Sitten aloimme odottaa yleisöä. Odotimme ensimmäisen tunnin. Toisen ja kolmannen. Söimme nuudeleita ja maistoimme nepalilaista vodkaa. Neljännen tunnin jälkeen päätimme aloittaa settimme. Yleisöä oli paikalla parhaillaan viisi, kaikki loput olivat kotona suorittamassa palvontarituaalia jumalatar Laximia, hyvinvoinnin jumalaa, kohtaan. Olin aikaisemmin päivällä törmännyt vuokraemäntääni, joka oli juuri siivoamassa taloa toivottaakseen jumalattaren vieraaksi taloomme. 

Päätimme settimme lyhyeen ja hyppäsimme bussiin. Matkalla kävi hyvin selvä'ksi ettemme olleet ainoa ryhmä kiertueella. Päivälle on ominaista se, että ryhmät kiertelevät taloista ja paikoista toiseen esiintyen. Ryhmiä kohdellaan kuin vieraina ja heille tarjotaan rahaa, ruokaa ja juotavaa.

Seuraavissa esiintymispaikoissa riittikin jo tunnelmaa. Oikealla illan ikimuistoisin keikkapaikka. 

Seuraavalla esiintymispaikalla riittikin jo väkeä, väriä ja tunnelmaa. Komppasin esiintyjiä laulamalla kuorossa noin kahden sekunnin välein jotain, mikä suomalaisittain lausutaan deusiree, laulussa, joka tuntui kestävän vähintään puoli tuntia. Kyseinen laulu voi myös kestää tunteja, laulajan ja yleisön fiiliksistä riippuen. Viimeinen esiintymispaikka oli kuitenkin ikimuistoisin. Päädyimme paikallisen perheen takapihalle, esitimme täyden setin ja houkuttelimme myös talon iäkkäämpiä naisia mukaan tanssiin. Suhteellisen jäykkänä suomalaisena yritin omaksua eräänlaisen intialaistyyppisen tavan heiluttaa käsiäni ympäriinsä. Ohjelma päättyi poliisisedän vierailuun, joka muistutti illan myöhäisestä ajankohdasta musisoinnille. Lopuksi söimme ja joimme perheen kanssa.

Polku jumalatar Laximia varten.

Seuraavana päivänä keikkaputki jatkui väsymyksestä huolimatta. Lisäksi pääsin seuraamaan newari-yhteisölle ominaista Mha pujaa, itsepalvontarituaalia. Ulkopuolisin silmin rituaali meni aika pitkälti näin: kokoonnuimme perheen ullakolle istumaan tyynyille rinkiin ja heittelimme toisiamme riisillä. Sitten jokaista osallistujaa kosketettiin vuorotellen metallisella kannulla olkapäille ja päähän. Tämän jälkeen jokainen osallistuja sai kannusta pudotettuna päähänsä kaikenlaista tavaraa, viimeisenä omenan. Sitten söimme paljon (kuten kai tapoihin kuuluu).    

Vuokraemäntä oli tuonut ruokaa keikkailuni aikana. Edessä olevia rinkuloita, selroteja, noita epäterveellisiä mutta ah niin hyviä leivonnaisia, tuli syötyä niin paljon että vannoin melkein  never again. Oikealla kuva itsepalvontarituaalista. 

Viimeisenä päivänä Bhai tikana siskot antavat veljilleen lahjoja sekä otsaan värikkään tikan pitkän elämän merkiksi. Kathmandussa Rani Pokhari, vesialtaan keskellä sijaitseva Shiva-temppeli, avautui vierailijoille ainoan kerran koko vuotena. Paikka on merkityksellinen varsinkin niille, jotka ovat menettäneet sisarensa, veljensä tai perheenjäsenensä. Väkeä temppelillä riitti tungokseen saakka.

Rani Pokhari sekä Tika-seremonia.

Lopuksi katkelma yhdestä keikoilla esitetyistä lauluista. Kaikilla mailla tuntuu muuten olevan tällainen samanlainen vanhempi kantri-tyylinen sikermä omaa maataan ylistämään. Mahtaakohan esimerkiksi Tommi Läntisen tuotannosta löytyä vastaavaa Suomi-versiota? Tässä laulussa oli olennaista jammata mukana, soittaa ilmakitara-soolo sekä huutaa minkä kurkustaan kykeni Yo man ta mero nepali ho (Sydämeni on Nepal).