Buddhan jalanjäljissä Nawalparasissa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 4/5

Hyvää joulunjälkeistä aikaa! Turkulaisten juurien vuoksi olin erityisen ilahtunut siitä, että ehdin kuin ehdinkin aattona momo-lounaan jälkeen katsoa Turun joulurauhan julistuksen suorana netistä toimistolla. Rauhanjulistuksesta aasinsiltana blogin aiheeseen eli Buddhaan ja johtajakoulutukseen Nawalparasissa.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä saavuimme Nawalparasiin. Sitä ennen olimme viettäneet päivän jälleen Nepalgunjissa (jonne sydämeni niin kovasti jo kaipasikin... tai sitten ei). Hotellin illan konsertin päätähtenä esiintyi paikallinen popstara. Tämä esiintyminen toi jälleen mieleeni yhden selkeän käyttäytymiseron täällä ja meillä (näin kärjistetysti): oli tilanne sitten mikä tahansa, puhelimen soidessa siihen vastataan. Näin on käynyt esimerkiksi koulutusten juhlallisuuksien aikaan kun kunniavieras on alkanut turista puhelimeensa kesken toisen pitämän puheen. En tiedä onko tämä osoitus kulttuurillisesta erosta vai vain opittua huonoa käytöstä. Joka tapauksessa kesken vähän pidemmän instrumentaalisen soolon tämä illan pääesintyjä, joka ei muutenkaan hirveästi jalalla koreasti pannut, huomasi puhelimensa soivan... ja vastasi siihen! Siinä oli varmasti hyvin aikaa vaihtaa kuulumiset.

Nuoria munkkeja Buddhan synnyin-stupan, Maya Devin, edessä. Oikealla kiinalainen stupa, yksi monista eri maiden rahoittamista temppeleistä alueella, joka osoittautui isommaksi mitä kuva antaa ymmärtää.

Sain paikallisen partiojohtajan oppaakseni Lumbiniin, Buddhan synnyinpaikkaan, tunnustettuun pyhiinvaelluskohteeseen sekä Unescon maailmanperintökohteeseen. Paikka on valtava, pituudeltaan 4,8 kilometriä ja leveydeltään 1,6 kilometriä. Matkaa temppeliltä toiselle taitoimme moottoripyörällä, joka oli oman ulkomaalaisstatukseni vuoksi sallittu alueelle kuljetettavaksi. Kerrankin näin päin! Kaiken melun, saasteen ja hektisyyden jäljiltä paikka sai aikaan itsessäni tietynlaisen tyyneyden ja tasapainon tunteen. Hiljaisuudessa palasin hetkeksi suomalaisen kesäyön tunnelmaan.

Tässä myanmarilainen kultainen stupa.

Ennen koulutuksen alkua vierailimme myös Ramgramin stupalla, joka on tunnettu Buddhan äidin, Maya Devin, synnyinpaikkana. Kesken vierailumme paikan kansoittivat noin 200 vierailijaa Pa oh-yhteisöstä Myanmarista. Paikalle saapui myös joukko purppuranvärisiin kaapuihin sonnustautuneita munkkeja, omaten yllättäen viimeisimmät teknologiset laitteet hyviin selfie-kuviin (kyllä, otin selfien munkin kanssa). Vierailimme paikassa uudemman kerran myös koulutuksen osallistujien kanssa.

Jäin toisena päivänä ilman huonetoveria kun toinen projektikoordinaattoreista lähti Kathmanduhun pitämään opiskeluihin liittyvää esitelmää. Onneksi seuraa huoneessa pitivät peukalon pään kokoinen pieni sammakko sekä noin 534 hyttystä. Koulutus meni jo sulavasti, olihan tämä neljäs lajissaan. Koulutuksesta jäivät mieleen varsinkin se, että partioon osallistumisen esteinä mainittiin uniformun kalleus sekä vanhempien ennakkoluulot partion hyödyttömyydestä. Koulutuksista olen kaiken kaikkiaan saanut uskomattoman paljon tietoa partion tilasta, mahdollisuuksista sekä haasteista Nepalissa. Tämä tulee olemaan yksi vapaaehtoistyöni rikkaimmista anneista.

Täällä joulu ei ainakaan hindulaisissa piireissä konkretisoidu kuin ylimääräisenä vapaapäivänä. Päätin tuoda esille tätä juhlaa. Suomesta äitini oli laittanut postissa partiolaisten joulukalenterin, joka saapui kolme viikkoa myöhässä (mutta saapui). Sisareni paketti, joka myös tuli lopulta kokonaisena perille, sisälsi suklaata, pähkinöitä, salmiakkia, kaikkea mahdollista mikä sai itseni ja työtoverini iloisiksi. jouluaattona pidimme toimistolla joulujuhlat. Tilaisuutta varten olin keittänyt hyvin tujua riisipuuroa (tujuus johtui runsaasta maitojauheen ja voin käytöstä) sekä sameaa rusinasoppaa (sameaa, sillä käytin vehnäjauhoja perunajauhojen sijaan). Seuraavassa kirjoituksessa paljastan a) maistuiko riisipuuro makeampaan riisivanukkaaseen tottuneille nepaleille ja b) kuka saikaan mantelin? Jännittävää!

Joulupöytä odottamassa vieraita.

Ruokaa, ruokaa ja banaaneja matkalla kohti Tikapuria: Alueelliset johtajakoulutukset osa 3/5

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa totesin, Nepalgunj jäi taakse moottoripyörien kyydissä, pitkin maaseutujen pölyisiä hiekkateitä. Useampaan otteeseen ajoimme myös läpi tiikereiden asuttamien metsien. Muutaman välipäivän aikana kävimme läpi eripituisia siltoja, erilaisia ruokia sekä nähtävyyksiä.

Kalaa pyhän Karnali-joen varrelta Huolellisesti uppopaistettuna kala oli erityisen maukasta.

Ai niin ja yhdeltä sillalta näimme kivetyksellä joen varrella päivää paistattelemassa krokotiileja, joista yksi oli ainakin yli kaksimetrinen! Sinne vain sekaan aurinkoa ottamaan. Niin ja semmoisia pieniä vuohia tuli matkalla esiin joka kolosta ja tuutista. Ajattelin jo karaistuneeni tällaisten otusten edessä mutta ei, hellyttäviä ne ovat aina.

Banaaneja ja lisää banaaneja. Paikallisessa banaaniravintolassa maistoimme muun muassa banaanista valmistettuja momoja (jotka eivät ollenkaan maistuneet perinteisiltä banaaneilta kuten olin ajatellut).

Arvatkaa miksi nepalin kieltä on niin helppo oppia? Ehkäpä siksi että nepalilaisten lempiaihe eli ruoka on jatkuvasti puheenaiheena. Oppimalla verbin "khana" (tarkoittaen sekä syömistä että juomista) sekä "paani" (vesi) pysyy jo aika hyvin kärryillä monessa keskustelussa. En ole varmasti ensimmäinen bloggaaja, joka on myös huomioinut sen, kuinka nepalilaiset kyselevät jatkuvasti onko henkilö syönyt, milloin, missä ja mitä. Mikäs siinä, ruuasta pitävänä henkilönä sulaudun hyvin joukkoon. Yhteenkuuluvuutta lisää myös ruuan tulisuuden päivittely (Oh kasto piro, kuinka tulista) ja hengen haukkominen. Tulisin ruokakokemukseni ikinä oli kuitenkin vielä tulossa...

Kuvan dal bhat-ateria tuli sittemmin tutuksi jokaisessa koulutuksessa ja jokaisella aterialla aamupalaa lukuun ottamatta. Ateria oli kuitenkin niin monipuolinen ja lautasmallin mukainen, ettei siihen hirveästi kyllästynyt. Riisiä olisi tosin pitänyt olla ainakin tuplasti enemmän kuin kuvassa (sain palautetta).

Toinen huomio matkalta oli se, kuinka sain jatkuvasti kehotuksen istua alas. Vaikka luulen edelleen olevani suhteellisen vetreä kaksikymppinen, jo muutaman minuutin seisomisen jälkeen sain tuolin eteeni ja käskyn istuutua. Tietenkin kehotus on yleisesti vain hyväntahtoinen ele, mutta enhän koe vielä kärsiväni mistään vanhuuden vaivoista, tai sellaisista vajavaisuuksista, että joutuisin istuskelemaan paikallani jatkuvasti.

Matkalla näin paikallisissa kylissä kannettavan seuraavia asioita pään päällä: kauppakasseja, jauhosäkkejä, koreja, heinää, risuja, ja mikä parasta, kasan tiiliä.

Tikapurin koulutuksessa osallistujat olivat erityisen kiinnostuneita länsimaalaisista elämäntavoista. Kesken koulutuksen rauhanrakentamisesta puhe kääntyi ihmettelyyn siitä, kuinka länsimaissa nuoret saattavat muuttaa pois kotoa hyvinkin varhaisessa vaiheessa, yksin, sekä kuinka vapaita seurustelusuhteet voivat olla. Nepalissa nämä käsitykset varsinkin maaseudulla ovat melko päinvastaisia. Perheen kanssa eletään tiiviisti ja naimisiin saatetaan mennä hyvinkin nuorena. Monet osallistujat tulivat syrjäisiltä seuduilta ja kuulivat ensimmäistä kertaa näistä erilaisista elämäntavoista. Tätä on kulttuurien vaihto parhaimmillaan!

Tähden elkein Nepalgunjissa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 2/5

Illan jo pimentyessä odotamme linja-auton lähtevän pitkälle matkalleen läpi yön. Bussin ilmaista wifiä hyväksikäyttäen laitan kotiväelle leikkisää viestiä auton etuosassa olevasta neonvaloin valaistusta Buddhasta, joka varmasti suojelee meitä matkan varrella. Ajattelen sitä, kuinka paljon paikallinen väki turvautuu korkeampaan voimaan haasteiden edessä.

Aamulla saan työkaverilta Kathmandusta viestin siitä, kuinka linja-auto matkalla Nepalgunjiin on ilmeisesti jarrujen pettämisen vuoksi suistunut jokeen. Mukanaan linja-auto on vienyt joukon ihmisiä, myös kolme koulutuksemme osallistujaa. Yksi ui turvaan, kaksi pysyy kadoksissa. Yhtäkkiä elämä itsessään tuntuu saavan aivan erilaisia ulottuvuuksia. Tuurilla tuntuu olevan siinä hyvin suuri osa.

Koulutus Nepalgunjissa päätettiin tästä huolimatta järjestää normaalisti. Kaupunki ei itsessään vienyt sydäntäni tai sieluani. Roskaisempaa ja pölyisempää paikkaa en ole nähnyt sitten Kathmandun. Ilman pölyisyys tosin johtui keskeneräisestä tietyöstä, joten odotettavissa on kai parempia aikoja. Niin ja hyttyset olivat aikamoinen riesa. En nyt halua kuitnekaan olla mikään mieleni pahoittaja, paikallisen katukeittiön luomukset olivat varsinkin todella hyviä. Paikasta toiseen liikuimme riksan kyydissä (polkupyörällä ajettava kärry). Tosin työkaverit käskivät tämän blondin seisoa jossain piilossa sillä kun riksa-kuskit näkivät valkoisen hipiäni, hinta ilmeisesti vähintään tuplaantui. Tosin olisin voinutkin maksaa ekstraa sille hontelolle nuorelle miehelle, joka ajoi minut ja työkaverini kaikkine laukkuinemme hotellille. Kuskilla taisi olla jaloissaan jonkinlaiset piilevät Schwarzenegger-lihakset.

Paikallisen temppelin Ganesh-jumala. Hops, aukot tiessä pitävät kulkijat valppaina.



Kuinka kerätä varoja paikalliseen partiotoimintaan? Tämä on ollut yksi koulutusten kuumimpia kysymyksiä.

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa perustetun kansallisen nuorisokomitean jäsenet kertovat komitean synnystä sekä toiminnoista. Komitealla tulee olemaan rooli nuorten osallistamisessa päätöksentekoon partiossa. Oikealla ryhmätyöskentelyä.

Toisaalta myöhemmin matkalla sain huomata olevani hyvin tunnettu ympäri Nepalia. Ihmiset tervehtivät, kaikki halusivat valokuvaan kanssani jopa kesken ruokailun, ja Facebook täyttyi kaverikutsuista ihmisiltä, joiden profiilikuvissa olin heidän kanssaan. Myös nimikirjoitukseni ovat hyvin haluttua tavaraa. Saan taiteilla nimeni yli sataan osallistujatodistukseen viidessä koulutuksessa. Tervemenoa sitten Suomeen ensi vuonna kun saan taas olla se yksi vaaleaihoinen nobody muiden joukossa. Nepalissa saan kokea hetken tähden elämää.

Jokainen osallistuja saa todistuksen osallistumisestaan koulutuksiin. Siinä myös tämän etvon nimmari.



Koulutuksen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tikapuria moottoripyörillä. Ajoimme halki maaseudun, joka muistutti etäisesti Suomea noin sata vuotta sitten. Tikapurin tarinoita taas ensi kerralla, lalalaa (paikallinen tapa lopettaa puhelut ja todeta tämän olevan tässä nyt tältä erää).

Luonnollinen tapa lämmittää hieman kylpyvettä: sähköllä toimiva sauva ämpärissä. Tosin laitoimme ämpäriin liian vähän vettä. Viiden minuutin kuluttua havahduimme käryyn ja savuun kun tämä näppärä sauva poltti hyvänkokoisen reiän ämpäriin. Ei suositella lapsille, eläimille tai yksinkertaisille ihmisille.

Monta tarinaa Jhapassa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 1/5

Ensimmäinen viidestä alueellisesta johtajakoulutuksesta järjestettiin Jhapassa, joka sijaitsee itäisessä Nepalissa, Terain alueella lähellä Intian rajaa. Matkaan lähdimme jännityksestä huolimatta yöbussilla. Vaikka työkaverit kovasti minua rauhoittelivat, vaati suomalaisittain bussin kova vauhti rautaisia hermoja. Yli 16 tunnin kuluttua, matkustettuamme läpi maaseutujen, saavuimme perille.

Kolmen päivän alueellisten johtajakoulutusten aikana osallistujat oppivat taitoja muun muassa johtamisesta, varainkeruusta, nuorten osallistamisesta partiotoimintaan, kommunikoinnista sekä rauhanrakentamisesta. Lisäksi he saavat ajankohtaista tietoa Nepalin partiolaisten toiminnasta. Johtajakoulutusten keskiössä ovat varsinkin nuoret ja naisjohtajat. Osallistujia jokaiseen koulutukseen on odotettavissa noin 30-40, keskimäärin kolme osallistujaa jokaiselta seudulta.

Osallistujat olivat erityisen kiinnostuneita kuulemaan hyvän johtajan ominaisuuksista, joista paikallinen kouluttaja esitelmöi. Koulutuksessa osallistujia pyydettiin lisäksi luomaan ryhmätyönä toimintasuunnitelma eri aktiviteeteille.



Omina tehtävinäni koulutuksissa ovat kuvaamisen sekä raportoinnin lisäksi pitää koulutukset nuorten osallistamisesta partiotoimintaan, motivaatiosta sekä rauhanrakentamisesta. Niin ja tietenkin yrittää tuoda esiin suomalaista partiotoimintaa sekä suomalaisuutta yleisesti laulattamalla, viihdyttämällä sekä leikittämällä eri-ikäisiä nepalilaispartiolaisia.

Kuvassa erään koulun pienet partiolaiset esiintyvät vuorostaan meille. Pienten partiolaisten tanssiliikkeet olivat muuten sulavampia kuin kirjoittajan vastaavat ikinä!

Projektin puitteissa eri puolilla Nepalia järjestetään seitsemän yhteisön kehittämishanketta. Pääsimme seuraamaan Jhapassa suoritettavaa hanketta, jonka ajatuksena on tarjota huumevalistusta kouluissa paikallisten partiolaisten toimesta. Vasemmassa kuvassa oppilaat tutkivat oppitunnilta saamaansa materiaalia. Oikealla kuva oppitunnista Bhadrapurin koulusta.

Koulun oppilaat olivat niin kiinnostuneita tiimistämme, ettemme päässeet väkijoukolta liikkumaan koulun pihalla.

Viimeisenä päivänä kävimme katsomassa Jhapan partiolaisten kumipuuviljelmää. Partiolaiset ovat vuokranneet hallitukselta maatilaa istutuksille ja odotettavissa on, että noin kahdeksan vuoden jälkeen viljelmät tuovat tuottoja paikallisille partiolaisille. Oikealla kuva valmiista valtion omistamista istutuksista.



Rauhanrakentamisen ryhmätyön tuloksia.

Varsinkin haastattelemieni nuorten ajatukset johtajuudesta sekä rauhasta olivat erittäin fiksuja:

Rauha ei ole vain sodan välttämistä, mutta myös kaikkien loukkausten välttämistä itseään ja muita kohtaan. Jos olemme rauhassa itsemme kanssa, voimme luoda rauhaa kaikkialla. 

(Ashma 16, paikallinen partiolainen) 

Vietimme muutaman päivän toimistolla Kathmandussa ja lähdimme jälleen kohti uusia koulutuksia. Niistä luvassa kuvia ja tarinaa pian!

Keikkaelämää Tiharina

Tihar, tuo valon, värien ja sisaruuden juhla, koitti muutama viikko sitten. Sain kutsun lähteä seuraamaan tätä juhlallisuutta. Kuinkas sitten taas kävikään...

Kukur Tiharina,, koirien päivänä, Kali (tutussa asennossaan) sai kaulaansa malan. Oikealla kuva työpaikan juhlalounaasta. 

Kun viimein saavuin Tiharin kolmantena päivänä eli Laxmi Pujana bussilla paikalliselle koululle, vastassa odotti joukko opettajia. Sain kuulla, että lähtisimme musisoimaan ja laulamaan eri paikkoihin (suomalainen vastine tälle voisi olla esimerkiksi pääsiäisenä suoritettava virpomisperinne). Opettajat kyselivät osasinko joitain lauluja esitettäväksi. Tulen musikaalisesta suvusta (Savelan nuorisoseuran kuoro niitti suosiota kiertueilla joskus 50-luvulla), mutta hirveän musikaalisesti lahjakkaaksi en voi itseäni nimittää. No, tämä ei haitannut. Tamburiini vain käteen (tai jonkinlainen rumpu) ja säestämään kitaraa taitavasti soittava musiikinopettaja.

Lähiön Tihar-koristeita

Pakkasimme lopulta kamat keikkabussiin (koulubussiin) ja ajoimme ensimmäiselle keikkapaikalle jonnekin kentälle keskelle taloja. Purimme vahvistimet, mikit ja soittimet bussista ja kokosimme ne valmiiksi. Sitten aloimme odottaa yleisöä. Odotimme ensimmäisen tunnin. Toisen ja kolmannen. Söimme nuudeleita ja maistoimme nepalilaista vodkaa. Neljännen tunnin jälkeen päätimme aloittaa settimme. Yleisöä oli paikalla parhaillaan viisi, kaikki loput olivat kotona suorittamassa palvontarituaalia jumalatar Laximia, hyvinvoinnin jumalaa, kohtaan. Olin aikaisemmin päivällä törmännyt vuokraemäntääni, joka oli juuri siivoamassa taloa toivottaakseen jumalattaren vieraaksi taloomme. 

Päätimme settimme lyhyeen ja hyppäsimme bussiin. Matkalla kävi hyvin selvä'ksi ettemme olleet ainoa ryhmä kiertueella. Päivälle on ominaista se, että ryhmät kiertelevät taloista ja paikoista toiseen esiintyen. Ryhmiä kohdellaan kuin vieraina ja heille tarjotaan rahaa, ruokaa ja juotavaa.

Seuraavissa esiintymispaikoissa riittikin jo tunnelmaa. Oikealla illan ikimuistoisin keikkapaikka. 

Seuraavalla esiintymispaikalla riittikin jo väkeä, väriä ja tunnelmaa. Komppasin esiintyjiä laulamalla kuorossa noin kahden sekunnin välein jotain, mikä suomalaisittain lausutaan deusiree, laulussa, joka tuntui kestävän vähintään puoli tuntia. Kyseinen laulu voi myös kestää tunteja, laulajan ja yleisön fiiliksistä riippuen. Viimeinen esiintymispaikka oli kuitenkin ikimuistoisin. Päädyimme paikallisen perheen takapihalle, esitimme täyden setin ja houkuttelimme myös talon iäkkäämpiä naisia mukaan tanssiin. Suhteellisen jäykkänä suomalaisena yritin omaksua eräänlaisen intialaistyyppisen tavan heiluttaa käsiäni ympäriinsä. Ohjelma päättyi poliisisedän vierailuun, joka muistutti illan myöhäisestä ajankohdasta musisoinnille. Lopuksi söimme ja joimme perheen kanssa.

Polku jumalatar Laximia varten.

Seuraavana päivänä keikkaputki jatkui väsymyksestä huolimatta. Lisäksi pääsin seuraamaan newari-yhteisölle ominaista Mha pujaa, itsepalvontarituaalia. Ulkopuolisin silmin rituaali meni aika pitkälti näin: kokoonnuimme perheen ullakolle istumaan tyynyille rinkiin ja heittelimme toisiamme riisillä. Sitten jokaista osallistujaa kosketettiin vuorotellen metallisella kannulla olkapäille ja päähän. Tämän jälkeen jokainen osallistuja sai kannusta pudotettuna päähänsä kaikenlaista tavaraa, viimeisenä omenan. Sitten söimme paljon (kuten kai tapoihin kuuluu).    

Vuokraemäntä oli tuonut ruokaa keikkailuni aikana. Edessä olevia rinkuloita, selroteja, noita epäterveellisiä mutta ah niin hyviä leivonnaisia, tuli syötyä niin paljon että vannoin melkein  never again. Oikealla kuva itsepalvontarituaalista. 

Viimeisenä päivänä Bhai tikana siskot antavat veljilleen lahjoja sekä otsaan värikkään tikan pitkän elämän merkiksi. Kathmandussa Rani Pokhari, vesialtaan keskellä sijaitseva Shiva-temppeli, avautui vierailijoille ainoan kerran koko vuotena. Paikka on merkityksellinen varsinkin niille, jotka ovat menettäneet sisarensa, veljensä tai perheenjäsenensä. Väkeä temppelillä riitti tungokseen saakka.

Rani Pokhari sekä Tika-seremonia.

Lopuksi katkelma yhdestä keikoilla esitetyistä lauluista. Kaikilla mailla tuntuu muuten olevan tällainen samanlainen vanhempi kantri-tyylinen sikermä omaa maataan ylistämään. Mahtaakohan esimerkiksi Tommi Läntisen tuotannosta löytyä vastaavaa Suomi-versiota? Tässä laulussa oli olennaista jammata mukana, soittaa ilmakitara-soolo sekä huutaa minkä kurkustaan kykeni Yo man ta mero nepali ho (Sydämeni on Nepal).

                           

Partiotoimintaa ja paha kysymys

Nepalissa partiotoiminnasta yli 95 prosenttia tapahtuu kouluissa yhtenä valinnaisena oppiaineena. Pääsin seuraamaan tätä aktiviteettia kolmessa eri koulussa sekä myöhemmin partioleirillä.

Kouluvierailujeni aikana hitiksi lasten keskuudessa nousi joulupukki, joka siis asuu Suomessa (ja joka siis todellakin on olemassa). Lapset kysyivät aluksi, että vieraileeko se pukki myös Nepalissa. No tietenkin vierailee, vastasin. Työkaverini tarkensi, että yleensä joulua vietetään kristittyjen parissa. Siihen sitten eräs fiksu poika esitti jatkokysymyksen Tuoko se pukki siis lahjoja vain kristityille lapsille? Paha kysymys. Hikoilin partiopuvussani. Lopulta vastasin, että pukki tekee yhteistyötä eri uskontokuntien edustajien kanssa ja varmistaa näin sen, että kaikki maailman kiltit lapset saavat lahjoja. Huh.

Huiveja jakamassa. Aluksi aioin olla tilaisuudessa vain näkymätön kuvien ottaja, mutta lopulta minut istutettiin eteen keskelle pöytää kunniavieraana ja sain kaikenlaisia lahjoja (muun muassa Tolken of love-pystin jonka rikoin vahingossa lähes heti).

Yhdessä koulussa juoksutin lapsia ympäri pihaa leikillä Who's affraid of the big bad cat? (Jotkut osaavat varmaan yhdistää suomalaiseen vastineeseensa) sekä opetin sen hauskan "ärrän kierrän sormen ympäri, ässän pistän taskuun" -sikermän. Ajattelin olevani tylsä partiotäti, mutta lapset vilpittömästi tykkäsivät. Tämä oli kyllä vierailujeni kohokohta.

Lapsia tietokoneluokassa. Oikealla hyvin hämärä kuva huivienjaosta, mukana myös yksi blondi suomalainen.

Osallistuin myös kolmen päivän partioleirille Kakanissa, joka sijaitsee noin 23 kilometrin päässä Kathmandun laaksosta upeissa vuoristomaisemissa. Leiri oli tarkoitettu peruskoulun viimeistä luokkaa käyville nuorille, joille opetettiin partio-oppeja leirin avulla. Kakanin koulutuskeskukseen vaelsimme noin viisi tuntia läpi viidakon sekä upeiden vuorimaisemien. Koin paljon uusia asioita leirin myötä ja tässä ne suurimmat huomioni:

1. Nuoret ovat samankaltaisia ympäri maailmaa. Kaikilla on unelmia ja toiveita tulevasta ja kaikille on tärkeää kuulua porukkaan ja saada ystäviä. Nämäkin nuoret kuuntelivat kotimaisia ja ulkomaalaisia pop-artisteja, harmi vain että moni ulkomaalaisista artisteista ei yleensä esiinny Nepalissa. Bryan Adams taisi vierailla maassa vuonna 2011 ja se ajoi suuren massan nepalilaisia hulluiksi. Leirinuotiolla esitettiin koreografioita Beyoncén tahtiin ja laulettiin Justin Timberlakea.

Vuorikiipeilyä leirillä.

2. Partiotoiminta on kurinalaisempaa kuin Suomessa ja partiossa auktoriteettia kunnioitetaan. Sain leirillä kuunnella kyllästymiseen saakka seuravanlaisia lauseita "Good Morning ma'am" ja "Can we charge our phones there ma'am?" Monta kertaa mieleni teki sanoa "Pliis, sanokaa Nina vain!". Telttojen ja ryhmien tuli olla myös hyvässä järjestyksessä joka-aamuisissa tarkastuksissa.

3. Jo tutuksi tullut Mulla-pitää-olla-omaa-tilaa-ainakin-metrin-säteellä ei myöskään toiminut leirillä. Yöt nukuttiin teltassa kahden nepalilaisnaisen kanssa kylki kyljessä paksujen peittojen alla kylmyyttä ja kosteutta paossa. Tästä kulttuurierosta tulikin sisäpiirivitsi leirillä, jolloin sain yhä enemmän nepalilaisia kylkeeni. 

4. Lähdin matkaan suomalaisen edustushuivin kanssa, tulin takaisin pakistanilaisen partiohuivin kanssa.

Kuvia vaellukselta Kakaniin.

5. Miksi syöt yksin? Oli myös yleinen tiedustelu jos ajattelin nopeasti syödä dal bhatini seisoen keittiön läheisyydessä (kylmyyttä jälleen paossa). Myös tällainen tilantarve tuntui olevan nepalilaisille käsittämätöntä.  

6. Leirillä, kuten myös kuluneella viikolla, opin yllättävien ja  spontaanien puheiden pitämisen tilaisuuksissa. Noin 98 prosentissa tilanteista en myöskään ymmärtänyt ollenkaan mitä oli tapahtunut, tapahtui parhaillaan tai oli tapahtumassa. Yleensä kuulin vain Come Nina ja sitten mentiin uuteen seikkailuun.

7. Kun +30 nepalilaista laulaa iltanuotiolla ohjeistuksessani ylipitkä viineri laulusta Aaluette, ei voi kuin olla huvittunut.

8. Kun kömmin aamulla teltasta kello kuusi aamulla, näin edessäni Himalajat ja sain käteeni maitoteen, asiat eivät olleet ollenkaan huonosti. 

Vähän lomasta ja Pokharasta

Syyskuun viimeisenä tiistaina, ja samalla viimeisenä työpäivänä ennen lomien alkua, Nepalin partiolaisten pihalla suoritettiin Dashainiin liittyneitä palvontarituaaleja. Partiolaisten bussi koristeltiin seppelein, suitsukkeita polteltiin, ja renkaan päälle koottiin hedelmiä, muuta ruokaa sekä rahaa.

Joskus partiolaisissa on ollut tapana teurastaa vuohi pihalla ja syödä se, tänä vuonna niin ei kuitenkaan tehty (no eipä hirveästi itseäni harmittanut). Saimme jälleen tikat otsaamme ja söimme henkilökunnan kanssa juhlalounaan, joka koostui hedelmistä, jerry suarista (kuva aiemmassa postauksessa) ja muista eksoottisista herkuista. Kotiin pääsimme muutaman tunnin aiemmin. Olin aikamoisen "juhlahuuman" vallassa ja toivottelin hyvät Dashainit muun muassa kaupan kassalle ja hedelmäkojun vanhalle rouvalle. Päättömiä vuohia näkyi jonkin verran matkan varrella ja vielä elossa olleet äännähtelivät viimeisiä kertojaan yön aikana.

Lapest keinuvat Dashainia varten rakennetussa keinussa. Oikealla kuva Dashain-muodista.

Yhden vapaapäivän jälkeen suuntasimme turistibussilla kohti Pokharan kaupunkia, joka on turistien ja vaeltajien suosiossa. Ensinnäkin noin seitsemän tunnin matka sujui ilmastoidussa bussissa yllättävän mukavasti muutamia jännittäviä ohituksia lukuun ottamatta. Bussi ajoi melkoisen korkealla joen yläpuolella, ja muutaman kerran kyltit neuvoivat ajamaan maltilla. Tuskin on hirveän epätavanomaista, että silloin tällöin ajoneuvo plumsahtaa jokeen. Tiet eivät kuitenkaan ole hirveän hyvässä kunnossa, eivätkä mutkittelevat tiet, yön pimeys ja mahdollisesti juhlan aikaan kuskien nauttima iloliemi lisää reissun turvallisuutta.

Pokharan maisemat olivat upeat, puhumattakaan ilman puhtauden tasosta Kathmandussa vietetyn ajan jälkeen. Vierailumme aikana kiipesimme ylös World Peace Pagodalle, isolle buddhalaiselle stupalle (kypärän tai kellonmuotoinen rakennus). Kuulemma stupalle johtavalla viidakkoisella tiellä saattaa kohdata tiikerin tai ainakin ryöstäjän. Tiedä sitten onko ainakaan tuo tarina tiikeristä todenmukainen.

Vierailun kantavaksi teemaksi nousi yllättäen Kiina. Ensin koimme sen vaikutuksen yrittäessämme varata aikaa liitovarjoilulle. Liitovarjoilu oli täyteen buukattu, sillä suuri joukko kiinalaisia turisteja oli saapunut Pokharaan suositun kiinalaisen elokuvan innoittamana, jossa pääsankari ilmeisesti tätä aktiviteettia Pokharassa harrastaa. Menimme lentämään pienkoneella sen sijaan, mikä huhujen mukaan saattaa kuulemma olla liitovarjoilua turvallisempi vaihtoehto. Liitovarjoilijat eivät välttämättä noudata minkäänlaisia lakeja taivaalla ja huhujen mukaan joka sesonki ainakin yksi heistä päätyy järveen.

Kaunis Phewa-järvi. Vuokrasimme kuvassa olleen veneen ja soudimme järven toiselle puolelle kiivetäksemme World Peace Pagodalle.

Keskustelimme useaan otteeseen hotellimme lähellä olleen matkatoimiston virkailijan kanssa, joka oli vastikään aloittanut kiinan kielen opettelemisen ja ymmärsi hyvinkin tämän merkityksen omalle bisnekselleen. Kävimme puolitosissamme keskustelun siitä, tulisiko meidän kaikkien aloittaa tämän kielen opiskelu tulevaisuuden varalta.

Vierailimme myös tiibetiläisten pakolaisten leirillä, jossa saimme kuulla mielenkiintoisia juttuja tiibetiläisestä kulttuurista, buddhalaisuudesta sekä varsinkin Kiinan politiikasta Tiibetissä tällä hetkellä. Aiheesta esitelmöinyt nuori mies ei ollut vielä koskaan päässyt käymään maassa, mutta kertoi hurjia tarinoita sukulaistensa saapumisesta Tiibetistä Nepaliin. Historiallisestihan Kiina valloitti Tiibetin 1950-luvun alussa ja sen poliittinen asema on tällä hetkellä kansainvälisesti kiistanalainen. Puheet mahdollisesta autonomiasta tai jopa itsenäisyydestä ovat kestäneet vuosia ja vuoden 1959 epäonnistuneen kansannousun seurauksena tiibetiläisiä pakolaisia asuu runsaasti myös Intiassa. Nuori mies sanoi mielellään kertovansa pakolaisten tarinaa leirillä vieraileville turisteille ja toivoi näin asian leviävän myös kansainvälisen yhteisön tasolle.

Viiden päivän lomailun jälkeen palasimme takaisin Kathmanduun, joka vaikutti entistä kaoottisemmalta Dashainin ja Pokharassa vietetyn ajan jälkeen.

Saragot auringonnousun aikaan noin kello kuusi. Nousimme tätä varten kello 3.30 aamuyöstä ja vaelsimme (lue: taksi ajoi) korkealle kukkulalle. Vaikka paikka oli turisteja täynnä, reissu kannatti ehdottomasti!

  

Hieman lisää värikästä Dashain-muotia. Tällaisella paikallisbussilla olimme jossain vaiheessa tulossa takaisin Pokharasta. Onneksi saimme varattua liput turistibussiin (ja paikat sisätiloista).