Happy Dashain - nyt saapui arki!

Eräänä päivänä sen on vain tapahduttava: arki koittaa uudessa ihmeellisessä maassakin. Tietynlainen turisti-fiilis, jolloin kaikki ympärillä tuntuu niin ainutlaatuiselta ja eksoottiselta, alkaa hiljalleen kulua pois. Ensimmäisenä sen huomasi ajatuksesta Ei vitsi mähän asun täällä. Vaikka vähän aikaa kadehdin noita Radisson-hotellista (Radisson-ketjulla on täälläkin uskomaton ökyhotelli lähellä asuinpaikkaani, melkoinen kontrasti) ulos astuvia lomailijoita, pian huomasin olevani matkalla kohti syvempää kulttuurin tuntemusta. Eikä se ole paha juttu lainkaan.


Matkalla kauppaan - tai sitten ei.

Oma arkinen päivärytmini vaatii kuitenkin edelleen totuttelua. Työt toimistolla alkavat nimittäin kello 11 ja päättyvät kello 18. Arvioltaan noin puoli seitsemään mennessä pimeys on langennut ympärille. Eihän tämän pitäisi olla suomalaiselle mikään este, mutta täällä kun ei oikein katuvalojen laittoa harrasteta, jolloin kaduilla on sitten tosissaan pimeää. Lisäksi ainakin viimeaikoina iltaisin on satanut. Eihän tämän pitäisi olla suomalaiselle mikään este, mutta sateen seurauksena tiet lainehtivat. Viime viikon perjantaina pääsin itsekin pulahtamaan tuohon liejuun sillä seurauksena että kenkäni eivät a) vieläkään ole kuivat ja b) tuoksahtavat navetalle. Kenkieni hidas kuivuminen johtuu tosin ilman kosteudesta sisätiloissa. Pari päivää sitten havahduin siihen, että toinen tyynyni (onneksi ei se jonka päälle pääni olin laskenut) oli muuttunut vihreäksi ja ilmeisesti omasi jonkinlaisen alkavan sienikasvuston. Vuokraemäntä ja työkaverit kehottivat avaamaan kaikki ikkunat ja let the sunshine in (aquarius). Ei kukaan availe Suomessa kaikkia ikkunoita syyskuun lopulla, mutta täällä aurinko oikeasti lämmittää ja ilma vaihtuu asunnon sisällä kuivattaen vaatteet tehokkaasti.


Kaunis versio dal bhatista.

Johtopäätöksenä vedättäköön, että jos täällä haluaa olla tehokas, on herättävä aikaisin. Siis hyvin aikaisin, paikalliset heräilevät noin kello viisi tai kuusi aamulla. Itse olen yrittänyt herätä edes kello seitsemän. Aamulla täkäläiset juovat teetä ja syövät keksejä. Itse olen tätäkin yrittänyt, en ole vielä onnistunut. En ole löytänyt vuosienkaan jälkeen teen iloja kahvin kustannuksella, varsinkin kun viimein opin keittämään kahvia ilman keitintä niin, ettei puoli keittiötä ole kahvinpurujen peitossa. Aamulla siinä kello yhdeksän ja kymmenen aikoihin täällä syödään dal bhatia, riisin ja eräänlaisesta linssikeiton yhdistelmää. Itse syön yleensä sitä mitä kaapista sattuu löytymään. Toimistolla syödään lounasta siinä puoli kolmen aikoihin, ja yleensä jaamme tarjolla olevan ruuan keskenämme. Tämäkin on ollut uutta itselleni, koska töissä olen aina tottunut syömään oman ruokani. Yksin. Jakamatta. Tosi mukava tapa tuo jakaminen, olenhan saanut maistella kaikenlaisia nepalilaisia ruokia! Kaksi kertaa päivässä didi, nepaliksi "isosisko", pääsääntöisesti ylläpitää toimistoa ja sen siisteyttä ja tuo teetä. Se tee on todella hyvää, varmaan siksi, ettei didi pihtaile sokerin kanssa. Varsinkin kahdesta didistä se pienempi on todella sympaattinen. Yhteistä kieltä meillä ei ole... vielä, sillä aloitin tässä taannoin nepalin kielen tunnit.

No, neljä Fazerin sinistä otin mukaani Suomesta ja niitä jaoin sitten lahjaksi henkilökunnalle. Yksi levy tuli syötyä kolmestaan koordinaattorien kanssa ja yksi jätettiin odottamaan ministeriä (tai jopa pääministeriä koska tämä toimii partiolaisten suojelijana ja on itsekin vannonut partiovalan). Parin viikon päästä tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että tuskin se ministeri toimiston ovesta heti sisään laukkaa ja päätimme syödä viimeisenkin levyn.

Nepal Scoutsin pihamaalla asusteleva Kali-koira luonnollisessa olotilassaan. Oikealla jerry suoari, makea leivoksen tapainen, jota on tapana syödä silloin tällöin aamupalaksi. Nyt söimme yhdet Dashainin alkamisen kunniaksi. Tuo sisäosa  maistuu hieman makealta tippaleivältä.

Dashain, tuo hindulaisuuden joulu (ja enemmän sanoi työkaverini), on saapunut. Hyvin tiivistetysti sen perusajatus: Durga-jumala tappoi pahan demonin Mahisharusan, hyvä siis tappoi pahan, ja tätä juhlitaan 15 päivän ajan. Dashain aikana rahaa palaa jos sitä vain on. Uusia vaatteita pitää saada etenkin lapsille ja lihaa pöytään. Dashainina yleensä kierretään sukulaisten luona, ja vanhemmilla ihmisillä on tapana antaa nuoremmille tika, punainen maali-täplä, otsaan siunauksen merkiksi.

Itsekin päädyin tänä aamuna "pakko-tikattavaksi". Matkalla kielikurssille, kapealla kujaosuudella pahaksi onnekseni, vastaan tuli nimittäin pienikokoinen, komean  parran ja viikset omaava ja värikkäisiin vaatteisiin pukeutunut miekkonen. Sedän autuaasta hymystä päätellen tiedossa näytti olevan ongelmia. En ehtinyt väistää ennen kuin mies oli jo painanut punaisen täplän otsaani ja sirotellut hiuksiini kukan terälehtiä (jotka myöhemmin varistin vahingossa toimiston juuri lakaistulle lattialle, didi-parka). Olin nyt siunattu, yhden dollarin hintaan tosin. Livahdin paikalta. Mietin, mahtoikohan siunaukseni pitää kun en sitä dollaria maksanut. Jotenkin mieleeni tuli se keskiaikainen viisauden tapainen Kun lantti kirstuun kilahtaa niin sielu taivaaseen vilahtaa.

Sain partiolaisilta oman "koulurepun" sekä muistiinpanovälineet. Lisäksi sain lainaan tuon värikkään ja valtavan sateenvarjon. Viime perjantaina kävellessäni kaatosateessa kotiin tuon kömpelön varjon kanssa, suomalainen ajatusmallini mulla-pitää-olla-omaa-tilaa-ainakin-metrin-säteellä sai kolauksen. Varjoni alle ilmestyi kanssani kaksi pientä armeijapoikaa (kolmas ei enää mahtunut). Kalenterissa punaisella merkittynä tulevat vapaat Dashain kunniaksi.

Itse olen lähdössä lomien alettua matkalle turistien suosimaan Pokharan kaupunkiin. Pokhara sijaitsee Kathmandusta 200 kilometrin päässä, mutta bussimatka tulee kestämään noin kahdeksan tuntia jos onni suo. Luvassa siis huikeita tilanteita, jännitystä ja (toivottavasti ei) räjähdyksiä!

Totista mutaa ja kuraa

Life is like a box of chocolates... you never know what you're gonna get on se melkoisen puhkikulunut lausahdus siitä yhdestä tunnetusta amerikkalaisesta elokuvasta. En ole oikein koskaan päässyt sisälle tähän viisauteen, mutta viime lauantain pyöräreissua se kuvastaa täydellisesti.

Olimme toisen suomalaisen vapaaehtoisen kanssa buukanneet päivän pyöräreissun Kathmandun laaksossa. Tarkoitus oli lähteä pois liikenteen ja pölyn keskeltä, ihailla maaseutua ja saada liikuntaa. Valitsimme sen kaikista helpoimman ja lyhimmän pyöräretken, nettisivun kuvauksen perusteella sisältäen teitä jotka olivat helppoja ja aaltoilevia. No, lauantaiaamuna satoi tihkuttaen. Monsuunikausi on ilmeisesti pitkittynyt täällä ilmastonmuutoksen vaikutuksesta (tai en spekuloi syy-seuraussuhdetta, joka tapauksessa sen olisi pitänyt olla jo ohi). Ei se mitään, ajattelin minä, ilma on ainakin raikkaampi ja viileämpi pyöräilyyn.

Välikommenttina: huomaan muuten omaavani toistaiseksi aika hyvän asenteen mitä tulee yllätyksiin. No niin, katsotaan uudelleen muutaman kuukauden päästä.

Lähdimme sitten 19-vuotiaan nepalilaisoppaan kanssa matkaan ja suuntasimme kohti pohjoista. Kaupunkialueen ulkopuolella pyöräilimme muutaman kilometrin ylös loivaa mäkeä. Ilma oli mukavan raikasta, aina kun ohi ajava kuormuri tai muu ajoneuvo ei päästänyt ilmaan mustaa pahuutta. Ei väsyttänyt yhtään. Opas ehdotti, että voisimme tehdä pidemmänkin matkan kuin se suunnitellun 33 kilometriä. No sehän kuulosti mahtavalta!

Pilvisyydestä huolimatta hienoja maisemia matkalta.



Maisemat laaksossa olivat upeita. Oli riisipeltoja, vuoria, kyliä ja paikallisia ihmisiä. Paikalliset ihmiset eivät peitelleet tuijotustaan. Olisin tuijottanut minäkin heidän asemassaan! 

Jos koulussa olisi pitänyt kirjoittaa aine otsikolla "Pyöräily merkitsee minulle..." olisin kuvaillut siinä rentoa sunnuntaiajelua kesäisin Turun Aurajoen varrella kuulokkeet päässä. Maastopyöräily tuolla laaksossa on kuitenkin ihan jotain muuta. Haasteisiin päästiin kun asfalttiosuus päättyi ja maaseudun kiviset, jyrkät (esitteen mukaan siis aaltoilevat), ja nyt vielä erityisen mutaiset polut, alkoivat. Kylät vilisivät ohi ja en hirveästi uskaltanut katsoa ympärilleni. Piti nimittäin pitää katse tiessä ja yrittää selvitä hengissä. Vastaan tuli kuitenkin jälleen vuohia, kanoja, kissoja, koiria ja myös lehmiä. Kun pääsimme Tolkhaan, muinaiseen kaupunkiin, alkoi kunnon vesisade. Kuntoilusta oli kuitenkin tullut hyvä olo ja suomalainen sisu nosti päätään. Opas sanoi, että takaisin Thameliin olisi muutama kilometri. No sehän kuulosti mahtavalta! 

Lehmiä uinnilla ja kuraiset tossut retken jälkeen.

Kun sitten matkaa oli jäljellä muutama sata metriä, alkoi aurinko paistaa. Lopuksi söimme lounasta oppaan kanssa ja jotenkin jaksoin vielä kävellä kotiin. Reissu todellakin kannatti vaikka you never know what you're gonna get. Taitaa päteä Nepalissa asumiseen ihan yleisestikin.

Niin ja toinen keino jolla yritin hinkata tuota saastetta itsestäni oli Suomen suurlähetystön saunailta maanantaina. Aluksi en ollut menossa itse saunaan mutta meninpä sittenkin. Aivan mahtava puusauna heillä on, puhdistuin hyvin noin 15 minuutiksi. Sitten kävelin kotiin ja tulos oli lähes muisto vain (henkistä puhdistautumista lukuun ottamatta).

Lopuksi on ihan pakko linkittää aiheeseen liittymätön kipale, joka on työkaverini soittoäänenä. Tarkoittaen sitä, että sitä on saanut kuunnella tässä muutaman viikon ajan lähes päivittäin. Aluksi pidin tätä hanibania vähän ärsyttävänä mutta aikamoiseksi korvamadoksi kappale sitten osoittautuikin (ja todella piristäväksi!). Ajattelin opetella tuon tanssin, ei se voi olla pahempi kuin  Gagnam style. 


Tiutiutiu ja tokkotokkoo.

Muutosta

Pysyvän asunnon etsintä starttasi heti seuraavalla viikolla saapumisestani. Itse asiassa yksi ihan vakava vaihtoehto olisi myös ollut jäädä hotelliin asumaan, mutta se ei ehkä olisi ollut kestävä ratkaisu kuukausien oleskelulle täällä. Hotellissa on tarkoitus viettää lomaa, ei asustella pidempiä aikoja. Sen lisäksi, että en saanut tavaroitani oikein järjesteltyä omille paikoilleen, alkoi joka-aamuinen puhelu vastaanottovirkailijan kanssa (yes ma'am, coffee with milk no sugar) tuntua jotenkin kiusalliselta.

No sitä asuntoa etsittiin sitten ympäri Kathmandua ja tuli käytyä katsomassa useampi paikka. Aloin muistaa, miksi aina Suomessa tunnun valitsevan heti sen ensimmäisen hyvältä vaikuttavan kämpän. Lopulta kävimme katsomassa asuntoa Lazimpatissa, noin 15 minuutin kävelymatkan päässä toimistolta. Asunto oli todella hieno, hienompi kuin missään ennen asumistani kämpistä. Vuokraemäntä näytti arvostavan vapaaehtoistyöntekijää ja oli vielä valmis leikkaamaan vuokraa budjettiin sopivaksi. Eihän siitä tarjouksesta voinut kieltäytyä.



Tällaisissa sokkeloissa kulkeminen avolava-autolla
= varma verenpaineen nousu.

Muutto on usein stressaava tapahtuma kun kaikki tavarat pitää saada pakattua ja kuljetettua uuteen osoitteeseen. Omassa tapauksessani muutto oli lähes yhtä stressaava toimenpide vaikka periaatteessa vain matkalaukkuni piti saada paikasta A paikkaan B. Muuttoavuksi nimittäin otettiin Nepalin partiolaisten jo aikansa elänyt avolava-auto. Siinä sitten tunkeuduimme neljä ihmistä, minä, kaksi koordinaattoria ja kuski, pieneen ohjaajan koppiin ja lähdimme ruuhkassa pujottelemaan ahtaita katuja hotellille. Matkalaukkuni heitettiin lavalle ja sitten suuntasimme taas ruuhkaan.

Kun vielä vaihdekeppi hajosi keskelle automerta, olin saada "slaagin". Asunnolle kuitenkin päästiin turvallisesti.

Illalla vuokraemäntä tuli esittelemään asuntoa ja toi vielä myöhemmin ruokaa, mikä oli näin suomalaisittain ennenkuulumatonta. Asun kolmannessa kerroksessa ja vuokraemäntäni perheineen yläpuolellani. Vuokraemäntäni pyörittää lähistöllä omaa järjestöä vanhoille ihmisille ja on muutenkin kokenut järjestötoimija. Alapuolellani toisessa kerroksessa asuu nepalilainen elokuvaohjaaja. Kuulemma suhteellisen tunnettu, hyväkäytöksinen ja poikamies, kuten vuokraemäntä muisti ainakin kahteen kertaan mainita. Pohjakerroksessa asuu intialainen business man, joka ilmeisesti hoitaa kirjojen maahantuontia ja jonka johdosta hänellä on huone täynnä niitä. Näitä kirjoja saa kuulemma käydä lainaamassa, mikä on aika helppoa koska ovi näyttää olevan lähes aina auki.

Naapurit, kuva keittiön ikkunasta. Oikealla riisi-ja momokeittimet, nepalilaisen keittiön kulmakiviä.

Aluksi keskitasoa huomattavasti hulppeampi asuntoni herätti jonkin verran omantunnon tuskia, tai enemmän kuin jonkin verran, pari päivää päässä pyöri vain "Tää on ihan liian hieno". Omatunto kolkuttaa varsinkin sähkökatkojen aikaan, kun naapurit istuvat pimeässä ja oman asuntoni valot toimivat varasähköllä. Toisaalta naapurin lapset saavat varmasti viihdykettä keittiössä tanssivasta oudosta suomalaisesta.

Paikallinen lihatiski. Siitä voisi ottaa mukaansa vähän iltapalaa... mahtaisikohan Evira hyväksyä tätä Suomessa? Oikealla tyypillinen lähiökoju josta saa "vähän kaikkea".

Itse lähiön tunnelma on todella kiva. Työmatkalla vastaan tulee kissoja, koiria, kanoja, kukkoja ja vuohia, eikä vilkkaasti liikennöivää katua tarvitse ylittää kuin kahdesti (tämä on hyvä koska tuntuu  siltä, että jokainen ylitys voi olla se viimeinen....). Lähiössä asustelee myös paljon lapsia, ja naapurin orpolapsille suunnattu koulu pitää huolen elävistä aamuista. Rohkeimmat lapset uskaltavat tulla kadulla sanomaan "Hi there". Ja kukkokin aloittaa laulunsa kello kolme aamuyöstä.

Lähiön vuohia ja lopuksi jokerikuva hullunrohkeasta apinasta kaupungilla.

Päiväni ensimmäinen

Vaikka täällä Kathmandussa on ehtinyt vierähtää jo lähes kaksi viikkoa, on hyvä palata taaksepäin kertomaan ensimmäisestä päivästäni täällä Kathmandussa.

Väkeä peseytymässä aamutuimaan hotellin vieressä. Samalla voi pestä vaatteet, kodin tekstiilit ja vaikka koko suvun.

Olin edellisenä päivänä saapunut iltapäivästä kahden projektikoordinaattorin toimesta hotelille, jonka nimen yhteydessä toistetut sanat "budget" ja "bed and breakfast" antoivat jonkinlaisia lupauksia ja loivat odotuksia. Nukuttuani kellon ympäri, heräsin seuraavana aamupäivänä lauantaihin, joka on viikon ainoa vapaapäivä. Ensimmäinen missioni oli saada jostain aamupalaa. Koska moneen kertaan mainittu hotellini "bed and breakfast" osoittautui olevan kai pelkkä "bed", suuntasin lopulta ulos Thamelin kaupunginosan kaduille. Mukaani olin saanut lainaksi toiselta koordinaattorilta 2000 rupiaa (noin 15 euroa), sillä Nepalin valuuttaa ei voi vaihtaa Suomessa, enkä ollut tätä toimenpidettä vielä paikan päällä suorittanut.

Thamel päiväsaikaan

Ympärillä olevista kojuista näytti saavan kaikkea muuta kuin kahvia ja aamupalaa. Tai niin, en osannut vielä siinä vaiheessa suunnistaa oikeaan paikkaan. Lopulta eksyin pienelle hedelmäkojulle josta ostin tertun suhteellisen kärsineitä minibanaaneja. Koska en saanut hinnasta selvää, tarjosin ensimmäistä tuhatlappustani, otin banaanit ja vaihtorahat, kiitin ja jatkoin matkaani seuraavalle kojulle.

Vähän aikaa talsittuani saavuin voileipiä valmistavalle kojulle. Pyysin kasvissämpylän ilman juustoa, ruokahygienian kannalta ajateltuna "just in case". Putiikkia pitävä rouva kääräisi sämpylän kokoon siinä tiskin päällä ja osoitti hinnaksi seinällä olevan taulun mukaisesti 120 rupiaa (0,95 euroa). Kaivoin kukkaroani ja huomasin saaneeni edelliseltä kojulta takaisin vain 90 rupiaa. Tarjosin toista tuhatlappustani ja vakuutin rouvalle, ettei minulla ollut pienempää vaihtorahaa. Rouva otti tyytyväisesti sen toisen tuhatlappuseni ja oli hamuamassa niitä viimeisiä ruttuisia seteleitä kädestäni. Onneksi naapurissa taideteoksia myyvä Neel tuli tulkkaamaan tämän ilmeisesti kielellisen väärinkäsityksen ja sain sopivat vaihtorahat käteeni. Sitten vähän naurettiin ja säilytettiin näin kasvoja nepalilaisittain.

Kävin tutustumassa Neelin putiikkiin, joka myy erilaisia buddhalaisia taideteoksia. Joimme oman määritelmäni mukaan "hermokahvit", sitruunateet ja vielä perinteiset nepalilaiset maitoteet. Neel esitelmöi buddhalaisesta filosofiasta ja kertoi elämästään osaksi kauppiaana kaupalla ja osaksi vuorilla, jossa hän parhaillaan rakentaa muiden vapaaehtoisten (lähinnä irlantilaisten) kanssa kotia 19 orvolle. Samalla tarkkailin maalausten myyntiprosessia siinä määrin, että voisin pian itsekin alkaa myymään niitä. Oleellista on, että tätä thanka-maalaukseksi (tai Kalachakra Mandala, nepalilainen thanka-maalaus) kutsuttua teosta ei saa kehystää, vaan se myydään erillisen kankaan kanssa. Teoksen hinta riippuu siitä, onko sen maalaamiseen käytetty aitoa kultaa vai ei. Tämän voi tarkistaa kallistelemalla teosta valoa vasten. Aitoa kultaa sisältävä maalaus loistaa valossa eri tavalla.

Kauppa tuo väriä elämään. Oikealla olevien thanka-maalausten tekoon kului taiteilijoilta noin 20-30 päivää. 

Tämän spontaanin kohtaamisen jälkeen Thamelin kadut eivät tuntuneet enää niin kaaottisilta. Palasin hotellille ja sain vastaanotosta viestin toiselta koordinaattorilta. Pian pääsinkin skootterin kyydissä muutaman minuutin kävelymatkan päässä olevalle partiolaisten toimistolle. Itse toimistosta kirjoittelen tulevaisuudessa lisää.Toimistovierailun jälkeen lähdimme ajelemaan pitkin Kathmandun pimeitä teitä. Kuulemma liikennettä oli pyhäpäivänä keskimääräistä vähemmän. Olin erimieltä, kunnes sitten tulevaisuudessa ensimmäisellä työmatkallani koin ne syvät mutalätäköt teillä, aivan sekasortoisen liikenteen ja sen, kuinka toinen keuhkoni hitaasti irtosi ja putosi matkalla johonkin niistä monista lätäköistä. Voin vain kuvitella millaisia terveysongelmia liikenteen saasteet aiheuttavat täkäläisille.

Osittain lavastettu kuva momoista (kupissa ei ole ollut teetä neljään päivään) ja Thamel illalla.

Pysähdyimme syömään paikallisen ostoskeskuksen pihalle, joissa oli monenlaisia ruokakojuja. Halusin maistaa monesti kehuttuja momoja, taikinanyyttejä, joiden sisällä voi olla niin kasvista kuin lihaakin. Momoja kastettiin suhteellisen mausteiseen liemeen. Pääsin myös käymään länsimaisen oloisessa ostoskeskuksessa, josta ostimme hedelmiä, kuorimaveitsen sekä paljon mehua. Takaisin hotellille ajelimme läpi Thamelin kujien. Kojujen valot loivat paikkaan ihan erilaisen tunnelman kuin mitä olin aamulla kohdannut ensimmäistä kertaa. Paikka tuntui jopa.. tunnelmalliselta? Saavuin takaisin hotellille kymmentä vaille kahdeksan ja jokapäiväinen illan sähkökatkos alkoi tasan kello kahdeksan. Siinä sitten istuin pimeässä kolme ja puolituntia. Myöhemmin muutaman päivän päästä sain kuulla, että sänkyni vieressä oleva yölamppu olisi toiminut varasähköllä.

Kaiken kaikkiaan ensimmäiset päivät täällä Kathmandussa ovat menneet eräänlaisen alkuhuuman viemänä, mikä on tässä vaiheessa varmasti ihan hyvä asia. Huuman huomaa varsinkin tavasta ottaa vastaan erilaisia yllättäviä tilanteita: Ai sähkökatkos tulikin tunnin aikaisemmin? Ei mitään! Ai suunnitelmat muuttuivat/peruuntuivat/kääntyivät päälailleen? Kädenhuitaisu. Katsotaan mikä on tilanne muutaman kuukauden päästä.

Mutta yhden asian voin vielä todeta: kaikki se nepalilainen ruoka, jota olen tähän saakka täällä syönyt, on ollut todella hyvää, jopa se ensimmäisenä aamuna tilaamani pelkistetty sämpylä.