Muutosta

Pysyvän asunnon etsintä starttasi heti seuraavalla viikolla saapumisestani. Itse asiassa yksi ihan vakava vaihtoehto olisi myös ollut jäädä hotelliin asumaan, mutta se ei ehkä olisi ollut kestävä ratkaisu kuukausien oleskelulle täällä. Hotellissa on tarkoitus viettää lomaa, ei asustella pidempiä aikoja. Sen lisäksi, että en saanut tavaroitani oikein järjesteltyä omille paikoilleen, alkoi joka-aamuinen puhelu vastaanottovirkailijan kanssa (yes ma'am, coffee with milk no sugar) tuntua jotenkin kiusalliselta.

No sitä asuntoa etsittiin sitten ympäri Kathmandua ja tuli käytyä katsomassa useampi paikka. Aloin muistaa, miksi aina Suomessa tunnun valitsevan heti sen ensimmäisen hyvältä vaikuttavan kämpän. Lopulta kävimme katsomassa asuntoa Lazimpatissa, noin 15 minuutin kävelymatkan päässä toimistolta. Asunto oli todella hieno, hienompi kuin missään ennen asumistani kämpistä. Vuokraemäntä näytti arvostavan vapaaehtoistyöntekijää ja oli vielä valmis leikkaamaan vuokraa budjettiin sopivaksi. Eihän siitä tarjouksesta voinut kieltäytyä.



Tällaisissa sokkeloissa kulkeminen avolava-autolla
= varma verenpaineen nousu.

Muutto on usein stressaava tapahtuma kun kaikki tavarat pitää saada pakattua ja kuljetettua uuteen osoitteeseen. Omassa tapauksessani muutto oli lähes yhtä stressaava toimenpide vaikka periaatteessa vain matkalaukkuni piti saada paikasta A paikkaan B. Muuttoavuksi nimittäin otettiin Nepalin partiolaisten jo aikansa elänyt avolava-auto. Siinä sitten tunkeuduimme neljä ihmistä, minä, kaksi koordinaattoria ja kuski, pieneen ohjaajan koppiin ja lähdimme ruuhkassa pujottelemaan ahtaita katuja hotellille. Matkalaukkuni heitettiin lavalle ja sitten suuntasimme taas ruuhkaan.

Kun vielä vaihdekeppi hajosi keskelle automerta, olin saada "slaagin". Asunnolle kuitenkin päästiin turvallisesti.

Illalla vuokraemäntä tuli esittelemään asuntoa ja toi vielä myöhemmin ruokaa, mikä oli näin suomalaisittain ennenkuulumatonta. Asun kolmannessa kerroksessa ja vuokraemäntäni perheineen yläpuolellani. Vuokraemäntäni pyörittää lähistöllä omaa järjestöä vanhoille ihmisille ja on muutenkin kokenut järjestötoimija. Alapuolellani toisessa kerroksessa asuu nepalilainen elokuvaohjaaja. Kuulemma suhteellisen tunnettu, hyväkäytöksinen ja poikamies, kuten vuokraemäntä muisti ainakin kahteen kertaan mainita. Pohjakerroksessa asuu intialainen business man, joka ilmeisesti hoitaa kirjojen maahantuontia ja jonka johdosta hänellä on huone täynnä niitä. Näitä kirjoja saa kuulemma käydä lainaamassa, mikä on aika helppoa koska ovi näyttää olevan lähes aina auki.

Naapurit, kuva keittiön ikkunasta. Oikealla riisi-ja momokeittimet, nepalilaisen keittiön kulmakiviä.

Aluksi keskitasoa huomattavasti hulppeampi asuntoni herätti jonkin verran omantunnon tuskia, tai enemmän kuin jonkin verran, pari päivää päässä pyöri vain "Tää on ihan liian hieno". Omatunto kolkuttaa varsinkin sähkökatkojen aikaan, kun naapurit istuvat pimeässä ja oman asuntoni valot toimivat varasähköllä. Toisaalta naapurin lapset saavat varmasti viihdykettä keittiössä tanssivasta oudosta suomalaisesta.

Paikallinen lihatiski. Siitä voisi ottaa mukaansa vähän iltapalaa... mahtaisikohan Evira hyväksyä tätä Suomessa? Oikealla tyypillinen lähiökoju josta saa "vähän kaikkea".

Itse lähiön tunnelma on todella kiva. Työmatkalla vastaan tulee kissoja, koiria, kanoja, kukkoja ja vuohia, eikä vilkkaasti liikennöivää katua tarvitse ylittää kuin kahdesti (tämä on hyvä koska tuntuu  siltä, että jokainen ylitys voi olla se viimeinen....). Lähiössä asustelee myös paljon lapsia, ja naapurin orpolapsille suunnattu koulu pitää huolen elävistä aamuista. Rohkeimmat lapset uskaltavat tulla kadulla sanomaan "Hi there". Ja kukkokin aloittaa laulunsa kello kolme aamuyöstä.

Lähiön vuohia ja lopuksi jokerikuva hullunrohkeasta apinasta kaupungilla.