Buddhan jalanjäljissä Nawalparasissa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 4/5

Hyvää joulunjälkeistä aikaa! Turkulaisten juurien vuoksi olin erityisen ilahtunut siitä, että ehdin kuin ehdinkin aattona momo-lounaan jälkeen katsoa Turun joulurauhan julistuksen suorana netistä toimistolla. Rauhanjulistuksesta aasinsiltana blogin aiheeseen eli Buddhaan ja johtajakoulutukseen Nawalparasissa.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä saavuimme Nawalparasiin. Sitä ennen olimme viettäneet päivän jälleen Nepalgunjissa (jonne sydämeni niin kovasti jo kaipasikin... tai sitten ei). Hotellin illan konsertin päätähtenä esiintyi paikallinen popstara. Tämä esiintyminen toi jälleen mieleeni yhden selkeän käyttäytymiseron täällä ja meillä (näin kärjistetysti): oli tilanne sitten mikä tahansa, puhelimen soidessa siihen vastataan. Näin on käynyt esimerkiksi koulutusten juhlallisuuksien aikaan kun kunniavieras on alkanut turista puhelimeensa kesken toisen pitämän puheen. En tiedä onko tämä osoitus kulttuurillisesta erosta vai vain opittua huonoa käytöstä. Joka tapauksessa kesken vähän pidemmän instrumentaalisen soolon tämä illan pääesintyjä, joka ei muutenkaan hirveästi jalalla koreasti pannut, huomasi puhelimensa soivan... ja vastasi siihen! Siinä oli varmasti hyvin aikaa vaihtaa kuulumiset.

Nuoria munkkeja Buddhan synnyin-stupan, Maya Devin, edessä. Oikealla kiinalainen stupa, yksi monista eri maiden rahoittamista temppeleistä alueella, joka osoittautui isommaksi mitä kuva antaa ymmärtää.

Sain paikallisen partiojohtajan oppaakseni Lumbiniin, Buddhan synnyinpaikkaan, tunnustettuun pyhiinvaelluskohteeseen sekä Unescon maailmanperintökohteeseen. Paikka on valtava, pituudeltaan 4,8 kilometriä ja leveydeltään 1,6 kilometriä. Matkaa temppeliltä toiselle taitoimme moottoripyörällä, joka oli oman ulkomaalaisstatukseni vuoksi sallittu alueelle kuljetettavaksi. Kerrankin näin päin! Kaiken melun, saasteen ja hektisyyden jäljiltä paikka sai aikaan itsessäni tietynlaisen tyyneyden ja tasapainon tunteen. Hiljaisuudessa palasin hetkeksi suomalaisen kesäyön tunnelmaan.

Tässä myanmarilainen kultainen stupa.

Ennen koulutuksen alkua vierailimme myös Ramgramin stupalla, joka on tunnettu Buddhan äidin, Maya Devin, synnyinpaikkana. Kesken vierailumme paikan kansoittivat noin 200 vierailijaa Pa oh-yhteisöstä Myanmarista. Paikalle saapui myös joukko purppuranvärisiin kaapuihin sonnustautuneita munkkeja, omaten yllättäen viimeisimmät teknologiset laitteet hyviin selfie-kuviin (kyllä, otin selfien munkin kanssa). Vierailimme paikassa uudemman kerran myös koulutuksen osallistujien kanssa.

Jäin toisena päivänä ilman huonetoveria kun toinen projektikoordinaattoreista lähti Kathmanduhun pitämään opiskeluihin liittyvää esitelmää. Onneksi seuraa huoneessa pitivät peukalon pään kokoinen pieni sammakko sekä noin 534 hyttystä. Koulutus meni jo sulavasti, olihan tämä neljäs lajissaan. Koulutuksesta jäivät mieleen varsinkin se, että partioon osallistumisen esteinä mainittiin uniformun kalleus sekä vanhempien ennakkoluulot partion hyödyttömyydestä. Koulutuksista olen kaiken kaikkiaan saanut uskomattoman paljon tietoa partion tilasta, mahdollisuuksista sekä haasteista Nepalissa. Tämä tulee olemaan yksi vapaaehtoistyöni rikkaimmista anneista.

Täällä joulu ei ainakaan hindulaisissa piireissä konkretisoidu kuin ylimääräisenä vapaapäivänä. Päätin tuoda esille tätä juhlaa. Suomesta äitini oli laittanut postissa partiolaisten joulukalenterin, joka saapui kolme viikkoa myöhässä (mutta saapui). Sisareni paketti, joka myös tuli lopulta kokonaisena perille, sisälsi suklaata, pähkinöitä, salmiakkia, kaikkea mahdollista mikä sai itseni ja työtoverini iloisiksi. jouluaattona pidimme toimistolla joulujuhlat. Tilaisuutta varten olin keittänyt hyvin tujua riisipuuroa (tujuus johtui runsaasta maitojauheen ja voin käytöstä) sekä sameaa rusinasoppaa (sameaa, sillä käytin vehnäjauhoja perunajauhojen sijaan). Seuraavassa kirjoituksessa paljastan a) maistuiko riisipuuro makeampaan riisivanukkaaseen tottuneille nepaleille ja b) kuka saikaan mantelin? Jännittävää!

Joulupöytä odottamassa vieraita.

Ruokaa, ruokaa ja banaaneja matkalla kohti Tikapuria: Alueelliset johtajakoulutukset osa 3/5

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa totesin, Nepalgunj jäi taakse moottoripyörien kyydissä, pitkin maaseutujen pölyisiä hiekkateitä. Useampaan otteeseen ajoimme myös läpi tiikereiden asuttamien metsien. Muutaman välipäivän aikana kävimme läpi eripituisia siltoja, erilaisia ruokia sekä nähtävyyksiä.

Kalaa pyhän Karnali-joen varrelta Huolellisesti uppopaistettuna kala oli erityisen maukasta.

Ai niin ja yhdeltä sillalta näimme kivetyksellä joen varrella päivää paistattelemassa krokotiileja, joista yksi oli ainakin yli kaksimetrinen! Sinne vain sekaan aurinkoa ottamaan. Niin ja semmoisia pieniä vuohia tuli matkalla esiin joka kolosta ja tuutista. Ajattelin jo karaistuneeni tällaisten otusten edessä mutta ei, hellyttäviä ne ovat aina.

Banaaneja ja lisää banaaneja. Paikallisessa banaaniravintolassa maistoimme muun muassa banaanista valmistettuja momoja (jotka eivät ollenkaan maistuneet perinteisiltä banaaneilta kuten olin ajatellut).

Arvatkaa miksi nepalin kieltä on niin helppo oppia? Ehkäpä siksi että nepalilaisten lempiaihe eli ruoka on jatkuvasti puheenaiheena. Oppimalla verbin "khana" (tarkoittaen sekä syömistä että juomista) sekä "paani" (vesi) pysyy jo aika hyvin kärryillä monessa keskustelussa. En ole varmasti ensimmäinen bloggaaja, joka on myös huomioinut sen, kuinka nepalilaiset kyselevät jatkuvasti onko henkilö syönyt, milloin, missä ja mitä. Mikäs siinä, ruuasta pitävänä henkilönä sulaudun hyvin joukkoon. Yhteenkuuluvuutta lisää myös ruuan tulisuuden päivittely (Oh kasto piro, kuinka tulista) ja hengen haukkominen. Tulisin ruokakokemukseni ikinä oli kuitenkin vielä tulossa...

Kuvan dal bhat-ateria tuli sittemmin tutuksi jokaisessa koulutuksessa ja jokaisella aterialla aamupalaa lukuun ottamatta. Ateria oli kuitenkin niin monipuolinen ja lautasmallin mukainen, ettei siihen hirveästi kyllästynyt. Riisiä olisi tosin pitänyt olla ainakin tuplasti enemmän kuin kuvassa (sain palautetta).

Toinen huomio matkalta oli se, kuinka sain jatkuvasti kehotuksen istua alas. Vaikka luulen edelleen olevani suhteellisen vetreä kaksikymppinen, jo muutaman minuutin seisomisen jälkeen sain tuolin eteeni ja käskyn istuutua. Tietenkin kehotus on yleisesti vain hyväntahtoinen ele, mutta enhän koe vielä kärsiväni mistään vanhuuden vaivoista, tai sellaisista vajavaisuuksista, että joutuisin istuskelemaan paikallani jatkuvasti.

Matkalla näin paikallisissa kylissä kannettavan seuraavia asioita pään päällä: kauppakasseja, jauhosäkkejä, koreja, heinää, risuja, ja mikä parasta, kasan tiiliä.

Tikapurin koulutuksessa osallistujat olivat erityisen kiinnostuneita länsimaalaisista elämäntavoista. Kesken koulutuksen rauhanrakentamisesta puhe kääntyi ihmettelyyn siitä, kuinka länsimaissa nuoret saattavat muuttaa pois kotoa hyvinkin varhaisessa vaiheessa, yksin, sekä kuinka vapaita seurustelusuhteet voivat olla. Nepalissa nämä käsitykset varsinkin maaseudulla ovat melko päinvastaisia. Perheen kanssa eletään tiiviisti ja naimisiin saatetaan mennä hyvinkin nuorena. Monet osallistujat tulivat syrjäisiltä seuduilta ja kuulivat ensimmäistä kertaa näistä erilaisista elämäntavoista. Tätä on kulttuurien vaihto parhaimmillaan!

Tähden elkein Nepalgunjissa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 2/5

Illan jo pimentyessä odotamme linja-auton lähtevän pitkälle matkalleen läpi yön. Bussin ilmaista wifiä hyväksikäyttäen laitan kotiväelle leikkisää viestiä auton etuosassa olevasta neonvaloin valaistusta Buddhasta, joka varmasti suojelee meitä matkan varrella. Ajattelen sitä, kuinka paljon paikallinen väki turvautuu korkeampaan voimaan haasteiden edessä.

Aamulla saan työkaverilta Kathmandusta viestin siitä, kuinka linja-auto matkalla Nepalgunjiin on ilmeisesti jarrujen pettämisen vuoksi suistunut jokeen. Mukanaan linja-auto on vienyt joukon ihmisiä, myös kolme koulutuksemme osallistujaa. Yksi ui turvaan, kaksi pysyy kadoksissa. Yhtäkkiä elämä itsessään tuntuu saavan aivan erilaisia ulottuvuuksia. Tuurilla tuntuu olevan siinä hyvin suuri osa.

Koulutus Nepalgunjissa päätettiin tästä huolimatta järjestää normaalisti. Kaupunki ei itsessään vienyt sydäntäni tai sieluani. Roskaisempaa ja pölyisempää paikkaa en ole nähnyt sitten Kathmandun. Ilman pölyisyys tosin johtui keskeneräisestä tietyöstä, joten odotettavissa on kai parempia aikoja. Niin ja hyttyset olivat aikamoinen riesa. En nyt halua kuitnekaan olla mikään mieleni pahoittaja, paikallisen katukeittiön luomukset olivat varsinkin todella hyviä. Paikasta toiseen liikuimme riksan kyydissä (polkupyörällä ajettava kärry). Tosin työkaverit käskivät tämän blondin seisoa jossain piilossa sillä kun riksa-kuskit näkivät valkoisen hipiäni, hinta ilmeisesti vähintään tuplaantui. Tosin olisin voinutkin maksaa ekstraa sille hontelolle nuorelle miehelle, joka ajoi minut ja työkaverini kaikkine laukkuinemme hotellille. Kuskilla taisi olla jaloissaan jonkinlaiset piilevät Schwarzenegger-lihakset.

Paikallisen temppelin Ganesh-jumala. Hops, aukot tiessä pitävät kulkijat valppaina.



Kuinka kerätä varoja paikalliseen partiotoimintaan? Tämä on ollut yksi koulutusten kuumimpia kysymyksiä.

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa perustetun kansallisen nuorisokomitean jäsenet kertovat komitean synnystä sekä toiminnoista. Komitealla tulee olemaan rooli nuorten osallistamisessa päätöksentekoon partiossa. Oikealla ryhmätyöskentelyä.

Toisaalta myöhemmin matkalla sain huomata olevani hyvin tunnettu ympäri Nepalia. Ihmiset tervehtivät, kaikki halusivat valokuvaan kanssani jopa kesken ruokailun, ja Facebook täyttyi kaverikutsuista ihmisiltä, joiden profiilikuvissa olin heidän kanssaan. Myös nimikirjoitukseni ovat hyvin haluttua tavaraa. Saan taiteilla nimeni yli sataan osallistujatodistukseen viidessä koulutuksessa. Tervemenoa sitten Suomeen ensi vuonna kun saan taas olla se yksi vaaleaihoinen nobody muiden joukossa. Nepalissa saan kokea hetken tähden elämää.

Jokainen osallistuja saa todistuksen osallistumisestaan koulutuksiin. Siinä myös tämän etvon nimmari.



Koulutuksen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tikapuria moottoripyörillä. Ajoimme halki maaseudun, joka muistutti etäisesti Suomea noin sata vuotta sitten. Tikapurin tarinoita taas ensi kerralla, lalalaa (paikallinen tapa lopettaa puhelut ja todeta tämän olevan tässä nyt tältä erää).

Luonnollinen tapa lämmittää hieman kylpyvettä: sähköllä toimiva sauva ämpärissä. Tosin laitoimme ämpäriin liian vähän vettä. Viiden minuutin kuluttua havahduimme käryyn ja savuun kun tämä näppärä sauva poltti hyvänkokoisen reiän ämpäriin. Ei suositella lapsille, eläimille tai yksinkertaisille ihmisille.