Ruokaa, ruokaa ja banaaneja matkalla kohti Tikapuria: Alueelliset johtajakoulutukset osa 3/5

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa totesin, Nepalgunj jäi taakse moottoripyörien kyydissä, pitkin maaseutujen pölyisiä hiekkateitä. Useampaan otteeseen ajoimme myös läpi tiikereiden asuttamien metsien. Muutaman välipäivän aikana kävimme läpi eripituisia siltoja, erilaisia ruokia sekä nähtävyyksiä.

Kalaa pyhän Karnali-joen varrelta Huolellisesti uppopaistettuna kala oli erityisen maukasta.

Ai niin ja yhdeltä sillalta näimme kivetyksellä joen varrella päivää paistattelemassa krokotiileja, joista yksi oli ainakin yli kaksimetrinen! Sinne vain sekaan aurinkoa ottamaan. Niin ja semmoisia pieniä vuohia tuli matkalla esiin joka kolosta ja tuutista. Ajattelin jo karaistuneeni tällaisten otusten edessä mutta ei, hellyttäviä ne ovat aina.

Banaaneja ja lisää banaaneja. Paikallisessa banaaniravintolassa maistoimme muun muassa banaanista valmistettuja momoja (jotka eivät ollenkaan maistuneet perinteisiltä banaaneilta kuten olin ajatellut).

Arvatkaa miksi nepalin kieltä on niin helppo oppia? Ehkäpä siksi että nepalilaisten lempiaihe eli ruoka on jatkuvasti puheenaiheena. Oppimalla verbin "khana" (tarkoittaen sekä syömistä että juomista) sekä "paani" (vesi) pysyy jo aika hyvin kärryillä monessa keskustelussa. En ole varmasti ensimmäinen bloggaaja, joka on myös huomioinut sen, kuinka nepalilaiset kyselevät jatkuvasti onko henkilö syönyt, milloin, missä ja mitä. Mikäs siinä, ruuasta pitävänä henkilönä sulaudun hyvin joukkoon. Yhteenkuuluvuutta lisää myös ruuan tulisuuden päivittely (Oh kasto piro, kuinka tulista) ja hengen haukkominen. Tulisin ruokakokemukseni ikinä oli kuitenkin vielä tulossa...

Kuvan dal bhat-ateria tuli sittemmin tutuksi jokaisessa koulutuksessa ja jokaisella aterialla aamupalaa lukuun ottamatta. Ateria oli kuitenkin niin monipuolinen ja lautasmallin mukainen, ettei siihen hirveästi kyllästynyt. Riisiä olisi tosin pitänyt olla ainakin tuplasti enemmän kuin kuvassa (sain palautetta).

Toinen huomio matkalta oli se, kuinka sain jatkuvasti kehotuksen istua alas. Vaikka luulen edelleen olevani suhteellisen vetreä kaksikymppinen, jo muutaman minuutin seisomisen jälkeen sain tuolin eteeni ja käskyn istuutua. Tietenkin kehotus on yleisesti vain hyväntahtoinen ele, mutta enhän koe vielä kärsiväni mistään vanhuuden vaivoista, tai sellaisista vajavaisuuksista, että joutuisin istuskelemaan paikallani jatkuvasti.

Matkalla näin paikallisissa kylissä kannettavan seuraavia asioita pään päällä: kauppakasseja, jauhosäkkejä, koreja, heinää, risuja, ja mikä parasta, kasan tiiliä.

Tikapurin koulutuksessa osallistujat olivat erityisen kiinnostuneita länsimaalaisista elämäntavoista. Kesken koulutuksen rauhanrakentamisesta puhe kääntyi ihmettelyyn siitä, kuinka länsimaissa nuoret saattavat muuttaa pois kotoa hyvinkin varhaisessa vaiheessa, yksin, sekä kuinka vapaita seurustelusuhteet voivat olla. Nepalissa nämä käsitykset varsinkin maaseudulla ovat melko päinvastaisia. Perheen kanssa eletään tiiviisti ja naimisiin saatetaan mennä hyvinkin nuorena. Monet osallistujat tulivat syrjäisiltä seuduilta ja kuulivat ensimmäistä kertaa näistä erilaisista elämäntavoista. Tätä on kulttuurien vaihto parhaimmillaan!