Buddhan jalanjäljissä Nawalparasissa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 4/5

Hyvää joulunjälkeistä aikaa! Turkulaisten juurien vuoksi olin erityisen ilahtunut siitä, että ehdin kuin ehdinkin aattona momo-lounaan jälkeen katsoa Turun joulurauhan julistuksen suorana netistä toimistolla. Rauhanjulistuksesta aasinsiltana blogin aiheeseen eli Buddhaan ja johtajakoulutukseen Nawalparasissa.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä saavuimme Nawalparasiin. Sitä ennen olimme viettäneet päivän jälleen Nepalgunjissa (jonne sydämeni niin kovasti jo kaipasikin... tai sitten ei). Hotellin illan konsertin päätähtenä esiintyi paikallinen popstara. Tämä esiintyminen toi jälleen mieleeni yhden selkeän käyttäytymiseron täällä ja meillä (näin kärjistetysti): oli tilanne sitten mikä tahansa, puhelimen soidessa siihen vastataan. Näin on käynyt esimerkiksi koulutusten juhlallisuuksien aikaan kun kunniavieras on alkanut turista puhelimeensa kesken toisen pitämän puheen. En tiedä onko tämä osoitus kulttuurillisesta erosta vai vain opittua huonoa käytöstä. Joka tapauksessa kesken vähän pidemmän instrumentaalisen soolon tämä illan pääesintyjä, joka ei muutenkaan hirveästi jalalla koreasti pannut, huomasi puhelimensa soivan... ja vastasi siihen! Siinä oli varmasti hyvin aikaa vaihtaa kuulumiset.

Nuoria munkkeja Buddhan synnyin-stupan, Maya Devin, edessä. Oikealla kiinalainen stupa, yksi monista eri maiden rahoittamista temppeleistä alueella, joka osoittautui isommaksi mitä kuva antaa ymmärtää.

Sain paikallisen partiojohtajan oppaakseni Lumbiniin, Buddhan synnyinpaikkaan, tunnustettuun pyhiinvaelluskohteeseen sekä Unescon maailmanperintökohteeseen. Paikka on valtava, pituudeltaan 4,8 kilometriä ja leveydeltään 1,6 kilometriä. Matkaa temppeliltä toiselle taitoimme moottoripyörällä, joka oli oman ulkomaalaisstatukseni vuoksi sallittu alueelle kuljetettavaksi. Kerrankin näin päin! Kaiken melun, saasteen ja hektisyyden jäljiltä paikka sai aikaan itsessäni tietynlaisen tyyneyden ja tasapainon tunteen. Hiljaisuudessa palasin hetkeksi suomalaisen kesäyön tunnelmaan.

Tässä myanmarilainen kultainen stupa.

Ennen koulutuksen alkua vierailimme myös Ramgramin stupalla, joka on tunnettu Buddhan äidin, Maya Devin, synnyinpaikkana. Kesken vierailumme paikan kansoittivat noin 200 vierailijaa Pa oh-yhteisöstä Myanmarista. Paikalle saapui myös joukko purppuranvärisiin kaapuihin sonnustautuneita munkkeja, omaten yllättäen viimeisimmät teknologiset laitteet hyviin selfie-kuviin (kyllä, otin selfien munkin kanssa). Vierailimme paikassa uudemman kerran myös koulutuksen osallistujien kanssa.

Jäin toisena päivänä ilman huonetoveria kun toinen projektikoordinaattoreista lähti Kathmanduhun pitämään opiskeluihin liittyvää esitelmää. Onneksi seuraa huoneessa pitivät peukalon pään kokoinen pieni sammakko sekä noin 534 hyttystä. Koulutus meni jo sulavasti, olihan tämä neljäs lajissaan. Koulutuksesta jäivät mieleen varsinkin se, että partioon osallistumisen esteinä mainittiin uniformun kalleus sekä vanhempien ennakkoluulot partion hyödyttömyydestä. Koulutuksista olen kaiken kaikkiaan saanut uskomattoman paljon tietoa partion tilasta, mahdollisuuksista sekä haasteista Nepalissa. Tämä tulee olemaan yksi vapaaehtoistyöni rikkaimmista anneista.

Täällä joulu ei ainakaan hindulaisissa piireissä konkretisoidu kuin ylimääräisenä vapaapäivänä. Päätin tuoda esille tätä juhlaa. Suomesta äitini oli laittanut postissa partiolaisten joulukalenterin, joka saapui kolme viikkoa myöhässä (mutta saapui). Sisareni paketti, joka myös tuli lopulta kokonaisena perille, sisälsi suklaata, pähkinöitä, salmiakkia, kaikkea mahdollista mikä sai itseni ja työtoverini iloisiksi. jouluaattona pidimme toimistolla joulujuhlat. Tilaisuutta varten olin keittänyt hyvin tujua riisipuuroa (tujuus johtui runsaasta maitojauheen ja voin käytöstä) sekä sameaa rusinasoppaa (sameaa, sillä käytin vehnäjauhoja perunajauhojen sijaan). Seuraavassa kirjoituksessa paljastan a) maistuiko riisipuuro makeampaan riisivanukkaaseen tottuneille nepaleille ja b) kuka saikaan mantelin? Jännittävää!

Joulupöytä odottamassa vieraita.

Ruokaa, ruokaa ja banaaneja matkalla kohti Tikapuria: Alueelliset johtajakoulutukset osa 3/5

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa totesin, Nepalgunj jäi taakse moottoripyörien kyydissä, pitkin maaseutujen pölyisiä hiekkateitä. Useampaan otteeseen ajoimme myös läpi tiikereiden asuttamien metsien. Muutaman välipäivän aikana kävimme läpi eripituisia siltoja, erilaisia ruokia sekä nähtävyyksiä.

Kalaa pyhän Karnali-joen varrelta Huolellisesti uppopaistettuna kala oli erityisen maukasta.

Ai niin ja yhdeltä sillalta näimme kivetyksellä joen varrella päivää paistattelemassa krokotiileja, joista yksi oli ainakin yli kaksimetrinen! Sinne vain sekaan aurinkoa ottamaan. Niin ja semmoisia pieniä vuohia tuli matkalla esiin joka kolosta ja tuutista. Ajattelin jo karaistuneeni tällaisten otusten edessä mutta ei, hellyttäviä ne ovat aina.

Banaaneja ja lisää banaaneja. Paikallisessa banaaniravintolassa maistoimme muun muassa banaanista valmistettuja momoja (jotka eivät ollenkaan maistuneet perinteisiltä banaaneilta kuten olin ajatellut).

Arvatkaa miksi nepalin kieltä on niin helppo oppia? Ehkäpä siksi että nepalilaisten lempiaihe eli ruoka on jatkuvasti puheenaiheena. Oppimalla verbin "khana" (tarkoittaen sekä syömistä että juomista) sekä "paani" (vesi) pysyy jo aika hyvin kärryillä monessa keskustelussa. En ole varmasti ensimmäinen bloggaaja, joka on myös huomioinut sen, kuinka nepalilaiset kyselevät jatkuvasti onko henkilö syönyt, milloin, missä ja mitä. Mikäs siinä, ruuasta pitävänä henkilönä sulaudun hyvin joukkoon. Yhteenkuuluvuutta lisää myös ruuan tulisuuden päivittely (Oh kasto piro, kuinka tulista) ja hengen haukkominen. Tulisin ruokakokemukseni ikinä oli kuitenkin vielä tulossa...

Kuvan dal bhat-ateria tuli sittemmin tutuksi jokaisessa koulutuksessa ja jokaisella aterialla aamupalaa lukuun ottamatta. Ateria oli kuitenkin niin monipuolinen ja lautasmallin mukainen, ettei siihen hirveästi kyllästynyt. Riisiä olisi tosin pitänyt olla ainakin tuplasti enemmän kuin kuvassa (sain palautetta).

Toinen huomio matkalta oli se, kuinka sain jatkuvasti kehotuksen istua alas. Vaikka luulen edelleen olevani suhteellisen vetreä kaksikymppinen, jo muutaman minuutin seisomisen jälkeen sain tuolin eteeni ja käskyn istuutua. Tietenkin kehotus on yleisesti vain hyväntahtoinen ele, mutta enhän koe vielä kärsiväni mistään vanhuuden vaivoista, tai sellaisista vajavaisuuksista, että joutuisin istuskelemaan paikallani jatkuvasti.

Matkalla näin paikallisissa kylissä kannettavan seuraavia asioita pään päällä: kauppakasseja, jauhosäkkejä, koreja, heinää, risuja, ja mikä parasta, kasan tiiliä.

Tikapurin koulutuksessa osallistujat olivat erityisen kiinnostuneita länsimaalaisista elämäntavoista. Kesken koulutuksen rauhanrakentamisesta puhe kääntyi ihmettelyyn siitä, kuinka länsimaissa nuoret saattavat muuttaa pois kotoa hyvinkin varhaisessa vaiheessa, yksin, sekä kuinka vapaita seurustelusuhteet voivat olla. Nepalissa nämä käsitykset varsinkin maaseudulla ovat melko päinvastaisia. Perheen kanssa eletään tiiviisti ja naimisiin saatetaan mennä hyvinkin nuorena. Monet osallistujat tulivat syrjäisiltä seuduilta ja kuulivat ensimmäistä kertaa näistä erilaisista elämäntavoista. Tätä on kulttuurien vaihto parhaimmillaan!

Tähden elkein Nepalgunjissa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 2/5

Illan jo pimentyessä odotamme linja-auton lähtevän pitkälle matkalleen läpi yön. Bussin ilmaista wifiä hyväksikäyttäen laitan kotiväelle leikkisää viestiä auton etuosassa olevasta neonvaloin valaistusta Buddhasta, joka varmasti suojelee meitä matkan varrella. Ajattelen sitä, kuinka paljon paikallinen väki turvautuu korkeampaan voimaan haasteiden edessä.

Aamulla saan työkaverilta Kathmandusta viestin siitä, kuinka linja-auto matkalla Nepalgunjiin on ilmeisesti jarrujen pettämisen vuoksi suistunut jokeen. Mukanaan linja-auto on vienyt joukon ihmisiä, myös kolme koulutuksemme osallistujaa. Yksi ui turvaan, kaksi pysyy kadoksissa. Yhtäkkiä elämä itsessään tuntuu saavan aivan erilaisia ulottuvuuksia. Tuurilla tuntuu olevan siinä hyvin suuri osa.

Koulutus Nepalgunjissa päätettiin tästä huolimatta järjestää normaalisti. Kaupunki ei itsessään vienyt sydäntäni tai sieluani. Roskaisempaa ja pölyisempää paikkaa en ole nähnyt sitten Kathmandun. Ilman pölyisyys tosin johtui keskeneräisestä tietyöstä, joten odotettavissa on kai parempia aikoja. Niin ja hyttyset olivat aikamoinen riesa. En nyt halua kuitnekaan olla mikään mieleni pahoittaja, paikallisen katukeittiön luomukset olivat varsinkin todella hyviä. Paikasta toiseen liikuimme riksan kyydissä (polkupyörällä ajettava kärry). Tosin työkaverit käskivät tämän blondin seisoa jossain piilossa sillä kun riksa-kuskit näkivät valkoisen hipiäni, hinta ilmeisesti vähintään tuplaantui. Tosin olisin voinutkin maksaa ekstraa sille hontelolle nuorelle miehelle, joka ajoi minut ja työkaverini kaikkine laukkuinemme hotellille. Kuskilla taisi olla jaloissaan jonkinlaiset piilevät Schwarzenegger-lihakset.

Paikallisen temppelin Ganesh-jumala. Hops, aukot tiessä pitävät kulkijat valppaina.



Kuinka kerätä varoja paikalliseen partiotoimintaan? Tämä on ollut yksi koulutusten kuumimpia kysymyksiä.

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa perustetun kansallisen nuorisokomitean jäsenet kertovat komitean synnystä sekä toiminnoista. Komitealla tulee olemaan rooli nuorten osallistamisessa päätöksentekoon partiossa. Oikealla ryhmätyöskentelyä.

Toisaalta myöhemmin matkalla sain huomata olevani hyvin tunnettu ympäri Nepalia. Ihmiset tervehtivät, kaikki halusivat valokuvaan kanssani jopa kesken ruokailun, ja Facebook täyttyi kaverikutsuista ihmisiltä, joiden profiilikuvissa olin heidän kanssaan. Myös nimikirjoitukseni ovat hyvin haluttua tavaraa. Saan taiteilla nimeni yli sataan osallistujatodistukseen viidessä koulutuksessa. Tervemenoa sitten Suomeen ensi vuonna kun saan taas olla se yksi vaaleaihoinen nobody muiden joukossa. Nepalissa saan kokea hetken tähden elämää.

Jokainen osallistuja saa todistuksen osallistumisestaan koulutuksiin. Siinä myös tämän etvon nimmari.



Koulutuksen jälkeen jatkoimme matkaamme kohti Tikapuria moottoripyörillä. Ajoimme halki maaseudun, joka muistutti etäisesti Suomea noin sata vuotta sitten. Tikapurin tarinoita taas ensi kerralla, lalalaa (paikallinen tapa lopettaa puhelut ja todeta tämän olevan tässä nyt tältä erää).

Luonnollinen tapa lämmittää hieman kylpyvettä: sähköllä toimiva sauva ämpärissä. Tosin laitoimme ämpäriin liian vähän vettä. Viiden minuutin kuluttua havahduimme käryyn ja savuun kun tämä näppärä sauva poltti hyvänkokoisen reiän ämpäriin. Ei suositella lapsille, eläimille tai yksinkertaisille ihmisille.

Monta tarinaa Jhapassa: Alueelliset johtajakoulutukset osa 1/5

Ensimmäinen viidestä alueellisesta johtajakoulutuksesta järjestettiin Jhapassa, joka sijaitsee itäisessä Nepalissa, Terain alueella lähellä Intian rajaa. Matkaan lähdimme jännityksestä huolimatta yöbussilla. Vaikka työkaverit kovasti minua rauhoittelivat, vaati suomalaisittain bussin kova vauhti rautaisia hermoja. Yli 16 tunnin kuluttua, matkustettuamme läpi maaseutujen, saavuimme perille.

Kolmen päivän alueellisten johtajakoulutusten aikana osallistujat oppivat taitoja muun muassa johtamisesta, varainkeruusta, nuorten osallistamisesta partiotoimintaan, kommunikoinnista sekä rauhanrakentamisesta. Lisäksi he saavat ajankohtaista tietoa Nepalin partiolaisten toiminnasta. Johtajakoulutusten keskiössä ovat varsinkin nuoret ja naisjohtajat. Osallistujia jokaiseen koulutukseen on odotettavissa noin 30-40, keskimäärin kolme osallistujaa jokaiselta seudulta.

Osallistujat olivat erityisen kiinnostuneita kuulemaan hyvän johtajan ominaisuuksista, joista paikallinen kouluttaja esitelmöi. Koulutuksessa osallistujia pyydettiin lisäksi luomaan ryhmätyönä toimintasuunnitelma eri aktiviteeteille.



Omina tehtävinäni koulutuksissa ovat kuvaamisen sekä raportoinnin lisäksi pitää koulutukset nuorten osallistamisesta partiotoimintaan, motivaatiosta sekä rauhanrakentamisesta. Niin ja tietenkin yrittää tuoda esiin suomalaista partiotoimintaa sekä suomalaisuutta yleisesti laulattamalla, viihdyttämällä sekä leikittämällä eri-ikäisiä nepalilaispartiolaisia.

Kuvassa erään koulun pienet partiolaiset esiintyvät vuorostaan meille. Pienten partiolaisten tanssiliikkeet olivat muuten sulavampia kuin kirjoittajan vastaavat ikinä!

Projektin puitteissa eri puolilla Nepalia järjestetään seitsemän yhteisön kehittämishanketta. Pääsimme seuraamaan Jhapassa suoritettavaa hanketta, jonka ajatuksena on tarjota huumevalistusta kouluissa paikallisten partiolaisten toimesta. Vasemmassa kuvassa oppilaat tutkivat oppitunnilta saamaansa materiaalia. Oikealla kuva oppitunnista Bhadrapurin koulusta.

Koulun oppilaat olivat niin kiinnostuneita tiimistämme, ettemme päässeet väkijoukolta liikkumaan koulun pihalla.

Viimeisenä päivänä kävimme katsomassa Jhapan partiolaisten kumipuuviljelmää. Partiolaiset ovat vuokranneet hallitukselta maatilaa istutuksille ja odotettavissa on, että noin kahdeksan vuoden jälkeen viljelmät tuovat tuottoja paikallisille partiolaisille. Oikealla kuva valmiista valtion omistamista istutuksista.



Rauhanrakentamisen ryhmätyön tuloksia.

Varsinkin haastattelemieni nuorten ajatukset johtajuudesta sekä rauhasta olivat erittäin fiksuja:

Rauha ei ole vain sodan välttämistä, mutta myös kaikkien loukkausten välttämistä itseään ja muita kohtaan. Jos olemme rauhassa itsemme kanssa, voimme luoda rauhaa kaikkialla. 

(Ashma 16, paikallinen partiolainen) 

Vietimme muutaman päivän toimistolla Kathmandussa ja lähdimme jälleen kohti uusia koulutuksia. Niistä luvassa kuvia ja tarinaa pian!

Keikkaelämää Tiharina

Tihar, tuo valon, värien ja sisaruuden juhla, koitti muutama viikko sitten. Sain kutsun lähteä seuraamaan tätä juhlallisuutta. Kuinkas sitten taas kävikään...

Kukur Tiharina,, koirien päivänä, Kali (tutussa asennossaan) sai kaulaansa malan. Oikealla kuva työpaikan juhlalounaasta. 

Kun viimein saavuin Tiharin kolmantena päivänä eli Laxmi Pujana bussilla paikalliselle koululle, vastassa odotti joukko opettajia. Sain kuulla, että lähtisimme musisoimaan ja laulamaan eri paikkoihin (suomalainen vastine tälle voisi olla esimerkiksi pääsiäisenä suoritettava virpomisperinne). Opettajat kyselivät osasinko joitain lauluja esitettäväksi. Tulen musikaalisesta suvusta (Savelan nuorisoseuran kuoro niitti suosiota kiertueilla joskus 50-luvulla), mutta hirveän musikaalisesti lahjakkaaksi en voi itseäni nimittää. No, tämä ei haitannut. Tamburiini vain käteen (tai jonkinlainen rumpu) ja säestämään kitaraa taitavasti soittava musiikinopettaja.

Lähiön Tihar-koristeita

Pakkasimme lopulta kamat keikkabussiin (koulubussiin) ja ajoimme ensimmäiselle keikkapaikalle jonnekin kentälle keskelle taloja. Purimme vahvistimet, mikit ja soittimet bussista ja kokosimme ne valmiiksi. Sitten aloimme odottaa yleisöä. Odotimme ensimmäisen tunnin. Toisen ja kolmannen. Söimme nuudeleita ja maistoimme nepalilaista vodkaa. Neljännen tunnin jälkeen päätimme aloittaa settimme. Yleisöä oli paikalla parhaillaan viisi, kaikki loput olivat kotona suorittamassa palvontarituaalia jumalatar Laximia, hyvinvoinnin jumalaa, kohtaan. Olin aikaisemmin päivällä törmännyt vuokraemäntääni, joka oli juuri siivoamassa taloa toivottaakseen jumalattaren vieraaksi taloomme. 

Päätimme settimme lyhyeen ja hyppäsimme bussiin. Matkalla kävi hyvin selvä'ksi ettemme olleet ainoa ryhmä kiertueella. Päivälle on ominaista se, että ryhmät kiertelevät taloista ja paikoista toiseen esiintyen. Ryhmiä kohdellaan kuin vieraina ja heille tarjotaan rahaa, ruokaa ja juotavaa.

Seuraavissa esiintymispaikoissa riittikin jo tunnelmaa. Oikealla illan ikimuistoisin keikkapaikka. 

Seuraavalla esiintymispaikalla riittikin jo väkeä, väriä ja tunnelmaa. Komppasin esiintyjiä laulamalla kuorossa noin kahden sekunnin välein jotain, mikä suomalaisittain lausutaan deusiree, laulussa, joka tuntui kestävän vähintään puoli tuntia. Kyseinen laulu voi myös kestää tunteja, laulajan ja yleisön fiiliksistä riippuen. Viimeinen esiintymispaikka oli kuitenkin ikimuistoisin. Päädyimme paikallisen perheen takapihalle, esitimme täyden setin ja houkuttelimme myös talon iäkkäämpiä naisia mukaan tanssiin. Suhteellisen jäykkänä suomalaisena yritin omaksua eräänlaisen intialaistyyppisen tavan heiluttaa käsiäni ympäriinsä. Ohjelma päättyi poliisisedän vierailuun, joka muistutti illan myöhäisestä ajankohdasta musisoinnille. Lopuksi söimme ja joimme perheen kanssa.

Polku jumalatar Laximia varten.

Seuraavana päivänä keikkaputki jatkui väsymyksestä huolimatta. Lisäksi pääsin seuraamaan newari-yhteisölle ominaista Mha pujaa, itsepalvontarituaalia. Ulkopuolisin silmin rituaali meni aika pitkälti näin: kokoonnuimme perheen ullakolle istumaan tyynyille rinkiin ja heittelimme toisiamme riisillä. Sitten jokaista osallistujaa kosketettiin vuorotellen metallisella kannulla olkapäille ja päähän. Tämän jälkeen jokainen osallistuja sai kannusta pudotettuna päähänsä kaikenlaista tavaraa, viimeisenä omenan. Sitten söimme paljon (kuten kai tapoihin kuuluu).    

Vuokraemäntä oli tuonut ruokaa keikkailuni aikana. Edessä olevia rinkuloita, selroteja, noita epäterveellisiä mutta ah niin hyviä leivonnaisia, tuli syötyä niin paljon että vannoin melkein  never again. Oikealla kuva itsepalvontarituaalista. 

Viimeisenä päivänä Bhai tikana siskot antavat veljilleen lahjoja sekä otsaan värikkään tikan pitkän elämän merkiksi. Kathmandussa Rani Pokhari, vesialtaan keskellä sijaitseva Shiva-temppeli, avautui vierailijoille ainoan kerran koko vuotena. Paikka on merkityksellinen varsinkin niille, jotka ovat menettäneet sisarensa, veljensä tai perheenjäsenensä. Väkeä temppelillä riitti tungokseen saakka.

Rani Pokhari sekä Tika-seremonia.

Lopuksi katkelma yhdestä keikoilla esitetyistä lauluista. Kaikilla mailla tuntuu muuten olevan tällainen samanlainen vanhempi kantri-tyylinen sikermä omaa maataan ylistämään. Mahtaakohan esimerkiksi Tommi Läntisen tuotannosta löytyä vastaavaa Suomi-versiota? Tässä laulussa oli olennaista jammata mukana, soittaa ilmakitara-soolo sekä huutaa minkä kurkustaan kykeni Yo man ta mero nepali ho (Sydämeni on Nepal).

                           

Partiotoimintaa ja paha kysymys

Nepalissa partiotoiminnasta yli 95 prosenttia tapahtuu kouluissa yhtenä valinnaisena oppiaineena. Pääsin seuraamaan tätä aktiviteettia kolmessa eri koulussa sekä myöhemmin partioleirillä.

Kouluvierailujeni aikana hitiksi lasten keskuudessa nousi joulupukki, joka siis asuu Suomessa (ja joka siis todellakin on olemassa). Lapset kysyivät aluksi, että vieraileeko se pukki myös Nepalissa. No tietenkin vierailee, vastasin. Työkaverini tarkensi, että yleensä joulua vietetään kristittyjen parissa. Siihen sitten eräs fiksu poika esitti jatkokysymyksen Tuoko se pukki siis lahjoja vain kristityille lapsille? Paha kysymys. Hikoilin partiopuvussani. Lopulta vastasin, että pukki tekee yhteistyötä eri uskontokuntien edustajien kanssa ja varmistaa näin sen, että kaikki maailman kiltit lapset saavat lahjoja. Huh.

Huiveja jakamassa. Aluksi aioin olla tilaisuudessa vain näkymätön kuvien ottaja, mutta lopulta minut istutettiin eteen keskelle pöytää kunniavieraana ja sain kaikenlaisia lahjoja (muun muassa Tolken of love-pystin jonka rikoin vahingossa lähes heti).

Yhdessä koulussa juoksutin lapsia ympäri pihaa leikillä Who's affraid of the big bad cat? (Jotkut osaavat varmaan yhdistää suomalaiseen vastineeseensa) sekä opetin sen hauskan "ärrän kierrän sormen ympäri, ässän pistän taskuun" -sikermän. Ajattelin olevani tylsä partiotäti, mutta lapset vilpittömästi tykkäsivät. Tämä oli kyllä vierailujeni kohokohta.

Lapsia tietokoneluokassa. Oikealla hyvin hämärä kuva huivienjaosta, mukana myös yksi blondi suomalainen.

Osallistuin myös kolmen päivän partioleirille Kakanissa, joka sijaitsee noin 23 kilometrin päässä Kathmandun laaksosta upeissa vuoristomaisemissa. Leiri oli tarkoitettu peruskoulun viimeistä luokkaa käyville nuorille, joille opetettiin partio-oppeja leirin avulla. Kakanin koulutuskeskukseen vaelsimme noin viisi tuntia läpi viidakon sekä upeiden vuorimaisemien. Koin paljon uusia asioita leirin myötä ja tässä ne suurimmat huomioni:

1. Nuoret ovat samankaltaisia ympäri maailmaa. Kaikilla on unelmia ja toiveita tulevasta ja kaikille on tärkeää kuulua porukkaan ja saada ystäviä. Nämäkin nuoret kuuntelivat kotimaisia ja ulkomaalaisia pop-artisteja, harmi vain että moni ulkomaalaisista artisteista ei yleensä esiinny Nepalissa. Bryan Adams taisi vierailla maassa vuonna 2011 ja se ajoi suuren massan nepalilaisia hulluiksi. Leirinuotiolla esitettiin koreografioita Beyoncén tahtiin ja laulettiin Justin Timberlakea.

Vuorikiipeilyä leirillä.

2. Partiotoiminta on kurinalaisempaa kuin Suomessa ja partiossa auktoriteettia kunnioitetaan. Sain leirillä kuunnella kyllästymiseen saakka seuravanlaisia lauseita "Good Morning ma'am" ja "Can we charge our phones there ma'am?" Monta kertaa mieleni teki sanoa "Pliis, sanokaa Nina vain!". Telttojen ja ryhmien tuli olla myös hyvässä järjestyksessä joka-aamuisissa tarkastuksissa.

3. Jo tutuksi tullut Mulla-pitää-olla-omaa-tilaa-ainakin-metrin-säteellä ei myöskään toiminut leirillä. Yöt nukuttiin teltassa kahden nepalilaisnaisen kanssa kylki kyljessä paksujen peittojen alla kylmyyttä ja kosteutta paossa. Tästä kulttuurierosta tulikin sisäpiirivitsi leirillä, jolloin sain yhä enemmän nepalilaisia kylkeeni. 

4. Lähdin matkaan suomalaisen edustushuivin kanssa, tulin takaisin pakistanilaisen partiohuivin kanssa.

Kuvia vaellukselta Kakaniin.

5. Miksi syöt yksin? Oli myös yleinen tiedustelu jos ajattelin nopeasti syödä dal bhatini seisoen keittiön läheisyydessä (kylmyyttä jälleen paossa). Myös tällainen tilantarve tuntui olevan nepalilaisille käsittämätöntä.  

6. Leirillä, kuten myös kuluneella viikolla, opin yllättävien ja  spontaanien puheiden pitämisen tilaisuuksissa. Noin 98 prosentissa tilanteista en myöskään ymmärtänyt ollenkaan mitä oli tapahtunut, tapahtui parhaillaan tai oli tapahtumassa. Yleensä kuulin vain Come Nina ja sitten mentiin uuteen seikkailuun.

7. Kun +30 nepalilaista laulaa iltanuotiolla ohjeistuksessani ylipitkä viineri laulusta Aaluette, ei voi kuin olla huvittunut.

8. Kun kömmin aamulla teltasta kello kuusi aamulla, näin edessäni Himalajat ja sain käteeni maitoteen, asiat eivät olleet ollenkaan huonosti. 

Vähän lomasta ja Pokharasta

Syyskuun viimeisenä tiistaina, ja samalla viimeisenä työpäivänä ennen lomien alkua, Nepalin partiolaisten pihalla suoritettiin Dashainiin liittyneitä palvontarituaaleja. Partiolaisten bussi koristeltiin seppelein, suitsukkeita polteltiin, ja renkaan päälle koottiin hedelmiä, muuta ruokaa sekä rahaa.

Joskus partiolaisissa on ollut tapana teurastaa vuohi pihalla ja syödä se, tänä vuonna niin ei kuitenkaan tehty (no eipä hirveästi itseäni harmittanut). Saimme jälleen tikat otsaamme ja söimme henkilökunnan kanssa juhlalounaan, joka koostui hedelmistä, jerry suarista (kuva aiemmassa postauksessa) ja muista eksoottisista herkuista. Kotiin pääsimme muutaman tunnin aiemmin. Olin aikamoisen "juhlahuuman" vallassa ja toivottelin hyvät Dashainit muun muassa kaupan kassalle ja hedelmäkojun vanhalle rouvalle. Päättömiä vuohia näkyi jonkin verran matkan varrella ja vielä elossa olleet äännähtelivät viimeisiä kertojaan yön aikana.

Lapest keinuvat Dashainia varten rakennetussa keinussa. Oikealla kuva Dashain-muodista.

Yhden vapaapäivän jälkeen suuntasimme turistibussilla kohti Pokharan kaupunkia, joka on turistien ja vaeltajien suosiossa. Ensinnäkin noin seitsemän tunnin matka sujui ilmastoidussa bussissa yllättävän mukavasti muutamia jännittäviä ohituksia lukuun ottamatta. Bussi ajoi melkoisen korkealla joen yläpuolella, ja muutaman kerran kyltit neuvoivat ajamaan maltilla. Tuskin on hirveän epätavanomaista, että silloin tällöin ajoneuvo plumsahtaa jokeen. Tiet eivät kuitenkaan ole hirveän hyvässä kunnossa, eivätkä mutkittelevat tiet, yön pimeys ja mahdollisesti juhlan aikaan kuskien nauttima iloliemi lisää reissun turvallisuutta.

Pokharan maisemat olivat upeat, puhumattakaan ilman puhtauden tasosta Kathmandussa vietetyn ajan jälkeen. Vierailumme aikana kiipesimme ylös World Peace Pagodalle, isolle buddhalaiselle stupalle (kypärän tai kellonmuotoinen rakennus). Kuulemma stupalle johtavalla viidakkoisella tiellä saattaa kohdata tiikerin tai ainakin ryöstäjän. Tiedä sitten onko ainakaan tuo tarina tiikeristä todenmukainen.

Vierailun kantavaksi teemaksi nousi yllättäen Kiina. Ensin koimme sen vaikutuksen yrittäessämme varata aikaa liitovarjoilulle. Liitovarjoilu oli täyteen buukattu, sillä suuri joukko kiinalaisia turisteja oli saapunut Pokharaan suositun kiinalaisen elokuvan innoittamana, jossa pääsankari ilmeisesti tätä aktiviteettia Pokharassa harrastaa. Menimme lentämään pienkoneella sen sijaan, mikä huhujen mukaan saattaa kuulemma olla liitovarjoilua turvallisempi vaihtoehto. Liitovarjoilijat eivät välttämättä noudata minkäänlaisia lakeja taivaalla ja huhujen mukaan joka sesonki ainakin yksi heistä päätyy järveen.

Kaunis Phewa-järvi. Vuokrasimme kuvassa olleen veneen ja soudimme järven toiselle puolelle kiivetäksemme World Peace Pagodalle.

Keskustelimme useaan otteeseen hotellimme lähellä olleen matkatoimiston virkailijan kanssa, joka oli vastikään aloittanut kiinan kielen opettelemisen ja ymmärsi hyvinkin tämän merkityksen omalle bisnekselleen. Kävimme puolitosissamme keskustelun siitä, tulisiko meidän kaikkien aloittaa tämän kielen opiskelu tulevaisuuden varalta.

Vierailimme myös tiibetiläisten pakolaisten leirillä, jossa saimme kuulla mielenkiintoisia juttuja tiibetiläisestä kulttuurista, buddhalaisuudesta sekä varsinkin Kiinan politiikasta Tiibetissä tällä hetkellä. Aiheesta esitelmöinyt nuori mies ei ollut vielä koskaan päässyt käymään maassa, mutta kertoi hurjia tarinoita sukulaistensa saapumisesta Tiibetistä Nepaliin. Historiallisestihan Kiina valloitti Tiibetin 1950-luvun alussa ja sen poliittinen asema on tällä hetkellä kansainvälisesti kiistanalainen. Puheet mahdollisesta autonomiasta tai jopa itsenäisyydestä ovat kestäneet vuosia ja vuoden 1959 epäonnistuneen kansannousun seurauksena tiibetiläisiä pakolaisia asuu runsaasti myös Intiassa. Nuori mies sanoi mielellään kertovansa pakolaisten tarinaa leirillä vieraileville turisteille ja toivoi näin asian leviävän myös kansainvälisen yhteisön tasolle.

Viiden päivän lomailun jälkeen palasimme takaisin Kathmanduun, joka vaikutti entistä kaoottisemmalta Dashainin ja Pokharassa vietetyn ajan jälkeen.

Saragot auringonnousun aikaan noin kello kuusi. Nousimme tätä varten kello 3.30 aamuyöstä ja vaelsimme (lue: taksi ajoi) korkealle kukkulalle. Vaikka paikka oli turisteja täynnä, reissu kannatti ehdottomasti!

  

Hieman lisää värikästä Dashain-muotia. Tällaisella paikallisbussilla olimme jossain vaiheessa tulossa takaisin Pokharasta. Onneksi saimme varattua liput turistibussiin (ja paikat sisätiloista).

Happy Dashain - nyt saapui arki!

Eräänä päivänä sen on vain tapahduttava: arki koittaa uudessa ihmeellisessä maassakin. Tietynlainen turisti-fiilis, jolloin kaikki ympärillä tuntuu niin ainutlaatuiselta ja eksoottiselta, alkaa hiljalleen kulua pois. Ensimmäisenä sen huomasi ajatuksesta Ei vitsi mähän asun täällä. Vaikka vähän aikaa kadehdin noita Radisson-hotellista (Radisson-ketjulla on täälläkin uskomaton ökyhotelli lähellä asuinpaikkaani, melkoinen kontrasti) ulos astuvia lomailijoita, pian huomasin olevani matkalla kohti syvempää kulttuurin tuntemusta. Eikä se ole paha juttu lainkaan.


Matkalla kauppaan - tai sitten ei.

Oma arkinen päivärytmini vaatii kuitenkin edelleen totuttelua. Työt toimistolla alkavat nimittäin kello 11 ja päättyvät kello 18. Arvioltaan noin puoli seitsemään mennessä pimeys on langennut ympärille. Eihän tämän pitäisi olla suomalaiselle mikään este, mutta täällä kun ei oikein katuvalojen laittoa harrasteta, jolloin kaduilla on sitten tosissaan pimeää. Lisäksi ainakin viimeaikoina iltaisin on satanut. Eihän tämän pitäisi olla suomalaiselle mikään este, mutta sateen seurauksena tiet lainehtivat. Viime viikon perjantaina pääsin itsekin pulahtamaan tuohon liejuun sillä seurauksena että kenkäni eivät a) vieläkään ole kuivat ja b) tuoksahtavat navetalle. Kenkieni hidas kuivuminen johtuu tosin ilman kosteudesta sisätiloissa. Pari päivää sitten havahduin siihen, että toinen tyynyni (onneksi ei se jonka päälle pääni olin laskenut) oli muuttunut vihreäksi ja ilmeisesti omasi jonkinlaisen alkavan sienikasvuston. Vuokraemäntä ja työkaverit kehottivat avaamaan kaikki ikkunat ja let the sunshine in (aquarius). Ei kukaan availe Suomessa kaikkia ikkunoita syyskuun lopulla, mutta täällä aurinko oikeasti lämmittää ja ilma vaihtuu asunnon sisällä kuivattaen vaatteet tehokkaasti.


Kaunis versio dal bhatista.

Johtopäätöksenä vedättäköön, että jos täällä haluaa olla tehokas, on herättävä aikaisin. Siis hyvin aikaisin, paikalliset heräilevät noin kello viisi tai kuusi aamulla. Itse olen yrittänyt herätä edes kello seitsemän. Aamulla täkäläiset juovat teetä ja syövät keksejä. Itse olen tätäkin yrittänyt, en ole vielä onnistunut. En ole löytänyt vuosienkaan jälkeen teen iloja kahvin kustannuksella, varsinkin kun viimein opin keittämään kahvia ilman keitintä niin, ettei puoli keittiötä ole kahvinpurujen peitossa. Aamulla siinä kello yhdeksän ja kymmenen aikoihin täällä syödään dal bhatia, riisin ja eräänlaisesta linssikeiton yhdistelmää. Itse syön yleensä sitä mitä kaapista sattuu löytymään. Toimistolla syödään lounasta siinä puoli kolmen aikoihin, ja yleensä jaamme tarjolla olevan ruuan keskenämme. Tämäkin on ollut uutta itselleni, koska töissä olen aina tottunut syömään oman ruokani. Yksin. Jakamatta. Tosi mukava tapa tuo jakaminen, olenhan saanut maistella kaikenlaisia nepalilaisia ruokia! Kaksi kertaa päivässä didi, nepaliksi "isosisko", pääsääntöisesti ylläpitää toimistoa ja sen siisteyttä ja tuo teetä. Se tee on todella hyvää, varmaan siksi, ettei didi pihtaile sokerin kanssa. Varsinkin kahdesta didistä se pienempi on todella sympaattinen. Yhteistä kieltä meillä ei ole... vielä, sillä aloitin tässä taannoin nepalin kielen tunnit.

No, neljä Fazerin sinistä otin mukaani Suomesta ja niitä jaoin sitten lahjaksi henkilökunnalle. Yksi levy tuli syötyä kolmestaan koordinaattorien kanssa ja yksi jätettiin odottamaan ministeriä (tai jopa pääministeriä koska tämä toimii partiolaisten suojelijana ja on itsekin vannonut partiovalan). Parin viikon päästä tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että tuskin se ministeri toimiston ovesta heti sisään laukkaa ja päätimme syödä viimeisenkin levyn.

Nepal Scoutsin pihamaalla asusteleva Kali-koira luonnollisessa olotilassaan. Oikealla jerry suoari, makea leivoksen tapainen, jota on tapana syödä silloin tällöin aamupalaksi. Nyt söimme yhdet Dashainin alkamisen kunniaksi. Tuo sisäosa  maistuu hieman makealta tippaleivältä.

Dashain, tuo hindulaisuuden joulu (ja enemmän sanoi työkaverini), on saapunut. Hyvin tiivistetysti sen perusajatus: Durga-jumala tappoi pahan demonin Mahisharusan, hyvä siis tappoi pahan, ja tätä juhlitaan 15 päivän ajan. Dashain aikana rahaa palaa jos sitä vain on. Uusia vaatteita pitää saada etenkin lapsille ja lihaa pöytään. Dashainina yleensä kierretään sukulaisten luona, ja vanhemmilla ihmisillä on tapana antaa nuoremmille tika, punainen maali-täplä, otsaan siunauksen merkiksi.

Itsekin päädyin tänä aamuna "pakko-tikattavaksi". Matkalla kielikurssille, kapealla kujaosuudella pahaksi onnekseni, vastaan tuli nimittäin pienikokoinen, komean  parran ja viikset omaava ja värikkäisiin vaatteisiin pukeutunut miekkonen. Sedän autuaasta hymystä päätellen tiedossa näytti olevan ongelmia. En ehtinyt väistää ennen kuin mies oli jo painanut punaisen täplän otsaani ja sirotellut hiuksiini kukan terälehtiä (jotka myöhemmin varistin vahingossa toimiston juuri lakaistulle lattialle, didi-parka). Olin nyt siunattu, yhden dollarin hintaan tosin. Livahdin paikalta. Mietin, mahtoikohan siunaukseni pitää kun en sitä dollaria maksanut. Jotenkin mieleeni tuli se keskiaikainen viisauden tapainen Kun lantti kirstuun kilahtaa niin sielu taivaaseen vilahtaa.

Sain partiolaisilta oman "koulurepun" sekä muistiinpanovälineet. Lisäksi sain lainaan tuon värikkään ja valtavan sateenvarjon. Viime perjantaina kävellessäni kaatosateessa kotiin tuon kömpelön varjon kanssa, suomalainen ajatusmallini mulla-pitää-olla-omaa-tilaa-ainakin-metrin-säteellä sai kolauksen. Varjoni alle ilmestyi kanssani kaksi pientä armeijapoikaa (kolmas ei enää mahtunut). Kalenterissa punaisella merkittynä tulevat vapaat Dashain kunniaksi.

Itse olen lähdössä lomien alettua matkalle turistien suosimaan Pokharan kaupunkiin. Pokhara sijaitsee Kathmandusta 200 kilometrin päässä, mutta bussimatka tulee kestämään noin kahdeksan tuntia jos onni suo. Luvassa siis huikeita tilanteita, jännitystä ja (toivottavasti ei) räjähdyksiä!

Totista mutaa ja kuraa

Life is like a box of chocolates... you never know what you're gonna get on se melkoisen puhkikulunut lausahdus siitä yhdestä tunnetusta amerikkalaisesta elokuvasta. En ole oikein koskaan päässyt sisälle tähän viisauteen, mutta viime lauantain pyöräreissua se kuvastaa täydellisesti.

Olimme toisen suomalaisen vapaaehtoisen kanssa buukanneet päivän pyöräreissun Kathmandun laaksossa. Tarkoitus oli lähteä pois liikenteen ja pölyn keskeltä, ihailla maaseutua ja saada liikuntaa. Valitsimme sen kaikista helpoimman ja lyhimmän pyöräretken, nettisivun kuvauksen perusteella sisältäen teitä jotka olivat helppoja ja aaltoilevia. No, lauantaiaamuna satoi tihkuttaen. Monsuunikausi on ilmeisesti pitkittynyt täällä ilmastonmuutoksen vaikutuksesta (tai en spekuloi syy-seuraussuhdetta, joka tapauksessa sen olisi pitänyt olla jo ohi). Ei se mitään, ajattelin minä, ilma on ainakin raikkaampi ja viileämpi pyöräilyyn.

Välikommenttina: huomaan muuten omaavani toistaiseksi aika hyvän asenteen mitä tulee yllätyksiin. No niin, katsotaan uudelleen muutaman kuukauden päästä.

Lähdimme sitten 19-vuotiaan nepalilaisoppaan kanssa matkaan ja suuntasimme kohti pohjoista. Kaupunkialueen ulkopuolella pyöräilimme muutaman kilometrin ylös loivaa mäkeä. Ilma oli mukavan raikasta, aina kun ohi ajava kuormuri tai muu ajoneuvo ei päästänyt ilmaan mustaa pahuutta. Ei väsyttänyt yhtään. Opas ehdotti, että voisimme tehdä pidemmänkin matkan kuin se suunnitellun 33 kilometriä. No sehän kuulosti mahtavalta!

Pilvisyydestä huolimatta hienoja maisemia matkalta.



Maisemat laaksossa olivat upeita. Oli riisipeltoja, vuoria, kyliä ja paikallisia ihmisiä. Paikalliset ihmiset eivät peitelleet tuijotustaan. Olisin tuijottanut minäkin heidän asemassaan! 

Jos koulussa olisi pitänyt kirjoittaa aine otsikolla "Pyöräily merkitsee minulle..." olisin kuvaillut siinä rentoa sunnuntaiajelua kesäisin Turun Aurajoen varrella kuulokkeet päässä. Maastopyöräily tuolla laaksossa on kuitenkin ihan jotain muuta. Haasteisiin päästiin kun asfalttiosuus päättyi ja maaseudun kiviset, jyrkät (esitteen mukaan siis aaltoilevat), ja nyt vielä erityisen mutaiset polut, alkoivat. Kylät vilisivät ohi ja en hirveästi uskaltanut katsoa ympärilleni. Piti nimittäin pitää katse tiessä ja yrittää selvitä hengissä. Vastaan tuli kuitenkin jälleen vuohia, kanoja, kissoja, koiria ja myös lehmiä. Kun pääsimme Tolkhaan, muinaiseen kaupunkiin, alkoi kunnon vesisade. Kuntoilusta oli kuitenkin tullut hyvä olo ja suomalainen sisu nosti päätään. Opas sanoi, että takaisin Thameliin olisi muutama kilometri. No sehän kuulosti mahtavalta! 

Lehmiä uinnilla ja kuraiset tossut retken jälkeen.

Kun sitten matkaa oli jäljellä muutama sata metriä, alkoi aurinko paistaa. Lopuksi söimme lounasta oppaan kanssa ja jotenkin jaksoin vielä kävellä kotiin. Reissu todellakin kannatti vaikka you never know what you're gonna get. Taitaa päteä Nepalissa asumiseen ihan yleisestikin.

Niin ja toinen keino jolla yritin hinkata tuota saastetta itsestäni oli Suomen suurlähetystön saunailta maanantaina. Aluksi en ollut menossa itse saunaan mutta meninpä sittenkin. Aivan mahtava puusauna heillä on, puhdistuin hyvin noin 15 minuutiksi. Sitten kävelin kotiin ja tulos oli lähes muisto vain (henkistä puhdistautumista lukuun ottamatta).

Lopuksi on ihan pakko linkittää aiheeseen liittymätön kipale, joka on työkaverini soittoäänenä. Tarkoittaen sitä, että sitä on saanut kuunnella tässä muutaman viikon ajan lähes päivittäin. Aluksi pidin tätä hanibania vähän ärsyttävänä mutta aikamoiseksi korvamadoksi kappale sitten osoittautuikin (ja todella piristäväksi!). Ajattelin opetella tuon tanssin, ei se voi olla pahempi kuin  Gagnam style. 


Tiutiutiu ja tokkotokkoo.

Muutosta

Pysyvän asunnon etsintä starttasi heti seuraavalla viikolla saapumisestani. Itse asiassa yksi ihan vakava vaihtoehto olisi myös ollut jäädä hotelliin asumaan, mutta se ei ehkä olisi ollut kestävä ratkaisu kuukausien oleskelulle täällä. Hotellissa on tarkoitus viettää lomaa, ei asustella pidempiä aikoja. Sen lisäksi, että en saanut tavaroitani oikein järjesteltyä omille paikoilleen, alkoi joka-aamuinen puhelu vastaanottovirkailijan kanssa (yes ma'am, coffee with milk no sugar) tuntua jotenkin kiusalliselta.

No sitä asuntoa etsittiin sitten ympäri Kathmandua ja tuli käytyä katsomassa useampi paikka. Aloin muistaa, miksi aina Suomessa tunnun valitsevan heti sen ensimmäisen hyvältä vaikuttavan kämpän. Lopulta kävimme katsomassa asuntoa Lazimpatissa, noin 15 minuutin kävelymatkan päässä toimistolta. Asunto oli todella hieno, hienompi kuin missään ennen asumistani kämpistä. Vuokraemäntä näytti arvostavan vapaaehtoistyöntekijää ja oli vielä valmis leikkaamaan vuokraa budjettiin sopivaksi. Eihän siitä tarjouksesta voinut kieltäytyä.



Tällaisissa sokkeloissa kulkeminen avolava-autolla
= varma verenpaineen nousu.

Muutto on usein stressaava tapahtuma kun kaikki tavarat pitää saada pakattua ja kuljetettua uuteen osoitteeseen. Omassa tapauksessani muutto oli lähes yhtä stressaava toimenpide vaikka periaatteessa vain matkalaukkuni piti saada paikasta A paikkaan B. Muuttoavuksi nimittäin otettiin Nepalin partiolaisten jo aikansa elänyt avolava-auto. Siinä sitten tunkeuduimme neljä ihmistä, minä, kaksi koordinaattoria ja kuski, pieneen ohjaajan koppiin ja lähdimme ruuhkassa pujottelemaan ahtaita katuja hotellille. Matkalaukkuni heitettiin lavalle ja sitten suuntasimme taas ruuhkaan.

Kun vielä vaihdekeppi hajosi keskelle automerta, olin saada "slaagin". Asunnolle kuitenkin päästiin turvallisesti.

Illalla vuokraemäntä tuli esittelemään asuntoa ja toi vielä myöhemmin ruokaa, mikä oli näin suomalaisittain ennenkuulumatonta. Asun kolmannessa kerroksessa ja vuokraemäntäni perheineen yläpuolellani. Vuokraemäntäni pyörittää lähistöllä omaa järjestöä vanhoille ihmisille ja on muutenkin kokenut järjestötoimija. Alapuolellani toisessa kerroksessa asuu nepalilainen elokuvaohjaaja. Kuulemma suhteellisen tunnettu, hyväkäytöksinen ja poikamies, kuten vuokraemäntä muisti ainakin kahteen kertaan mainita. Pohjakerroksessa asuu intialainen business man, joka ilmeisesti hoitaa kirjojen maahantuontia ja jonka johdosta hänellä on huone täynnä niitä. Näitä kirjoja saa kuulemma käydä lainaamassa, mikä on aika helppoa koska ovi näyttää olevan lähes aina auki.

Naapurit, kuva keittiön ikkunasta. Oikealla riisi-ja momokeittimet, nepalilaisen keittiön kulmakiviä.

Aluksi keskitasoa huomattavasti hulppeampi asuntoni herätti jonkin verran omantunnon tuskia, tai enemmän kuin jonkin verran, pari päivää päässä pyöri vain "Tää on ihan liian hieno". Omatunto kolkuttaa varsinkin sähkökatkojen aikaan, kun naapurit istuvat pimeässä ja oman asuntoni valot toimivat varasähköllä. Toisaalta naapurin lapset saavat varmasti viihdykettä keittiössä tanssivasta oudosta suomalaisesta.

Paikallinen lihatiski. Siitä voisi ottaa mukaansa vähän iltapalaa... mahtaisikohan Evira hyväksyä tätä Suomessa? Oikealla tyypillinen lähiökoju josta saa "vähän kaikkea".

Itse lähiön tunnelma on todella kiva. Työmatkalla vastaan tulee kissoja, koiria, kanoja, kukkoja ja vuohia, eikä vilkkaasti liikennöivää katua tarvitse ylittää kuin kahdesti (tämä on hyvä koska tuntuu  siltä, että jokainen ylitys voi olla se viimeinen....). Lähiössä asustelee myös paljon lapsia, ja naapurin orpolapsille suunnattu koulu pitää huolen elävistä aamuista. Rohkeimmat lapset uskaltavat tulla kadulla sanomaan "Hi there". Ja kukkokin aloittaa laulunsa kello kolme aamuyöstä.

Lähiön vuohia ja lopuksi jokerikuva hullunrohkeasta apinasta kaupungilla.

Päiväni ensimmäinen

Vaikka täällä Kathmandussa on ehtinyt vierähtää jo lähes kaksi viikkoa, on hyvä palata taaksepäin kertomaan ensimmäisestä päivästäni täällä Kathmandussa.

Väkeä peseytymässä aamutuimaan hotellin vieressä. Samalla voi pestä vaatteet, kodin tekstiilit ja vaikka koko suvun.

Olin edellisenä päivänä saapunut iltapäivästä kahden projektikoordinaattorin toimesta hotelille, jonka nimen yhteydessä toistetut sanat "budget" ja "bed and breakfast" antoivat jonkinlaisia lupauksia ja loivat odotuksia. Nukuttuani kellon ympäri, heräsin seuraavana aamupäivänä lauantaihin, joka on viikon ainoa vapaapäivä. Ensimmäinen missioni oli saada jostain aamupalaa. Koska moneen kertaan mainittu hotellini "bed and breakfast" osoittautui olevan kai pelkkä "bed", suuntasin lopulta ulos Thamelin kaupunginosan kaduille. Mukaani olin saanut lainaksi toiselta koordinaattorilta 2000 rupiaa (noin 15 euroa), sillä Nepalin valuuttaa ei voi vaihtaa Suomessa, enkä ollut tätä toimenpidettä vielä paikan päällä suorittanut.

Thamel päiväsaikaan

Ympärillä olevista kojuista näytti saavan kaikkea muuta kuin kahvia ja aamupalaa. Tai niin, en osannut vielä siinä vaiheessa suunnistaa oikeaan paikkaan. Lopulta eksyin pienelle hedelmäkojulle josta ostin tertun suhteellisen kärsineitä minibanaaneja. Koska en saanut hinnasta selvää, tarjosin ensimmäistä tuhatlappustani, otin banaanit ja vaihtorahat, kiitin ja jatkoin matkaani seuraavalle kojulle.

Vähän aikaa talsittuani saavuin voileipiä valmistavalle kojulle. Pyysin kasvissämpylän ilman juustoa, ruokahygienian kannalta ajateltuna "just in case". Putiikkia pitävä rouva kääräisi sämpylän kokoon siinä tiskin päällä ja osoitti hinnaksi seinällä olevan taulun mukaisesti 120 rupiaa (0,95 euroa). Kaivoin kukkaroani ja huomasin saaneeni edelliseltä kojulta takaisin vain 90 rupiaa. Tarjosin toista tuhatlappustani ja vakuutin rouvalle, ettei minulla ollut pienempää vaihtorahaa. Rouva otti tyytyväisesti sen toisen tuhatlappuseni ja oli hamuamassa niitä viimeisiä ruttuisia seteleitä kädestäni. Onneksi naapurissa taideteoksia myyvä Neel tuli tulkkaamaan tämän ilmeisesti kielellisen väärinkäsityksen ja sain sopivat vaihtorahat käteeni. Sitten vähän naurettiin ja säilytettiin näin kasvoja nepalilaisittain.

Kävin tutustumassa Neelin putiikkiin, joka myy erilaisia buddhalaisia taideteoksia. Joimme oman määritelmäni mukaan "hermokahvit", sitruunateet ja vielä perinteiset nepalilaiset maitoteet. Neel esitelmöi buddhalaisesta filosofiasta ja kertoi elämästään osaksi kauppiaana kaupalla ja osaksi vuorilla, jossa hän parhaillaan rakentaa muiden vapaaehtoisten (lähinnä irlantilaisten) kanssa kotia 19 orvolle. Samalla tarkkailin maalausten myyntiprosessia siinä määrin, että voisin pian itsekin alkaa myymään niitä. Oleellista on, että tätä thanka-maalaukseksi (tai Kalachakra Mandala, nepalilainen thanka-maalaus) kutsuttua teosta ei saa kehystää, vaan se myydään erillisen kankaan kanssa. Teoksen hinta riippuu siitä, onko sen maalaamiseen käytetty aitoa kultaa vai ei. Tämän voi tarkistaa kallistelemalla teosta valoa vasten. Aitoa kultaa sisältävä maalaus loistaa valossa eri tavalla.

Kauppa tuo väriä elämään. Oikealla olevien thanka-maalausten tekoon kului taiteilijoilta noin 20-30 päivää. 

Tämän spontaanin kohtaamisen jälkeen Thamelin kadut eivät tuntuneet enää niin kaaottisilta. Palasin hotellille ja sain vastaanotosta viestin toiselta koordinaattorilta. Pian pääsinkin skootterin kyydissä muutaman minuutin kävelymatkan päässä olevalle partiolaisten toimistolle. Itse toimistosta kirjoittelen tulevaisuudessa lisää.Toimistovierailun jälkeen lähdimme ajelemaan pitkin Kathmandun pimeitä teitä. Kuulemma liikennettä oli pyhäpäivänä keskimääräistä vähemmän. Olin erimieltä, kunnes sitten tulevaisuudessa ensimmäisellä työmatkallani koin ne syvät mutalätäköt teillä, aivan sekasortoisen liikenteen ja sen, kuinka toinen keuhkoni hitaasti irtosi ja putosi matkalla johonkin niistä monista lätäköistä. Voin vain kuvitella millaisia terveysongelmia liikenteen saasteet aiheuttavat täkäläisille.

Osittain lavastettu kuva momoista (kupissa ei ole ollut teetä neljään päivään) ja Thamel illalla.

Pysähdyimme syömään paikallisen ostoskeskuksen pihalle, joissa oli monenlaisia ruokakojuja. Halusin maistaa monesti kehuttuja momoja, taikinanyyttejä, joiden sisällä voi olla niin kasvista kuin lihaakin. Momoja kastettiin suhteellisen mausteiseen liemeen. Pääsin myös käymään länsimaisen oloisessa ostoskeskuksessa, josta ostimme hedelmiä, kuorimaveitsen sekä paljon mehua. Takaisin hotellille ajelimme läpi Thamelin kujien. Kojujen valot loivat paikkaan ihan erilaisen tunnelman kuin mitä olin aamulla kohdannut ensimmäistä kertaa. Paikka tuntui jopa.. tunnelmalliselta? Saavuin takaisin hotellille kymmentä vaille kahdeksan ja jokapäiväinen illan sähkökatkos alkoi tasan kello kahdeksan. Siinä sitten istuin pimeässä kolme ja puolituntia. Myöhemmin muutaman päivän päästä sain kuulla, että sänkyni vieressä oleva yölamppu olisi toiminut varasähköllä.

Kaiken kaikkiaan ensimmäiset päivät täällä Kathmandussa ovat menneet eräänlaisen alkuhuuman viemänä, mikä on tässä vaiheessa varmasti ihan hyvä asia. Huuman huomaa varsinkin tavasta ottaa vastaan erilaisia yllättäviä tilanteita: Ai sähkökatkos tulikin tunnin aikaisemmin? Ei mitään! Ai suunnitelmat muuttuivat/peruuntuivat/kääntyivät päälailleen? Kädenhuitaisu. Katsotaan mikä on tilanne muutaman kuukauden päästä.

Mutta yhden asian voin vielä todeta: kaikki se nepalilainen ruoka, jota olen tähän saakka täällä syönyt, on ollut todella hyvää, jopa se ensimmäisenä aamuna tilaamani pelkistetty sämpylä.